Jossain on kaikki paremmin ja tähdet loistaa kauniimmin

 Aina kun avaan koneella netin, se avaa automaattisesti Bloggerin etusivun ja facebookin. Oon viime päivät kattonu tota päivämäärää, jossa kerrotaan millon viimesin postaus on julkaistu. Ensimmäinen päivä lokakuuta. Nyt on jo 16. päivä... Mulla on ollut viikon verran nää tän postauksen kuvat valmiina, mut nyt vasta aloin kirjottamaan tekstiosuutta. Musta oli erittäin outoa ottaa edes asukuvia, koska edelliset on kesäkuulta... Musta ei muutenkaan oo montakaan kuvaa viime ajoilta, ei edes selfieitä. Videoitakaan en oo kuvannut kahteen kuukauteen.

Haluisin selittää tätä mun "somelaiskuutta" jotenkin, muttei sille oo mitään selitystä. Kesäkuussa mun postaustahti oli vielä siedettävä, mut sen jälkeen mun ennätys on 6 postausta kuukaudessa. Melkein neljä kuukautta on mennyt tälläsellä postausvauhdilla, että se on saavutus jos edes kerran viikossa jotain julkasen. Edes insta ja snapchat ei oo säästyny tältä, koska niissäkään en oo kovin aktiivinen. Facebookissakin oon julkassu ite jotain viimeks heinäkuussa, jos ei lasketa sitä et päivitin profiilikuvan tällä viikolla.

Mietin vaan mistä tää johtuu? Oonko mä jotenkin kasvanut ulos tästä somemaailmasta? Eikö tää tunnu enää omalta? Blogi on ollut mulle nää vuodet syy elää, jos ei oo mitään muuta ollut niin oon aatellut et "mä haluan päivittää blogia". Väänsin puoltyhjästäkin asiaa, ja se ei ollu oikeestaan edes pakkopullaa. Vaikka mun postaus saatto joskus vuonna 2013 olla pari kuvaa mustikkapiirakasta ja turhanpäivästä selitystä, mä kirjotin senkin postauksen koska se oli kivaa ja tykkäsin bloggaamisesta. Jaoin tänne tosi paljon asioita, vaikka jätin paljon myös sanomatta. Mun kaverit ties jo ennen ku ehdin edes kertoa niille, mitä mulle milloinki kuuluu, koska ne oli jo lukenu mun blogista. Au pair -aikana tää blogi oli monelle mun läheiselle varmasti hyvä kanava saada tietää mun kuulumisia.

Enää ei todellakaan voi sanoa samaa. Eihän näistä viime kuukausien postauksista saa irti mitään, vaikka kuinka lukis rivien välistä ja antais mielikuvitukselle vallan. Oon miettinyt yhdeks syyks myös sitä, että ei mun elämässä oo mitään mistä vois edes kertoa blogissa. Mut ei se todellakaan selitä tätä, koska ei se oo ennenkään ollut este! Oon ollut vielä tekemättömämpi vuosia sitten ku tällä hetkellä, ja sillonkin sain tehtyä postauksia tänne. Vaikka en oo nyt koulussa tai töissä tai missään muuallakaan, niin voisin silti kirjottaa mitä tein vaikka Islan kanssa. Mutta en kirjota, miksi?
Oon miettinyt kovasti tätä asiaa. Mulla ei oo ikinäikinäikinä käynyt mielessäkään tosissaan, että lopettaisin tän blogin. Jos joskus on ollut viikko, kun en oo jaksanut päivittää tänne mitään, on käynyt ehkä mielessä, et "tuleeks tästä nyt mitään enää...", mut sit on taas tapahtunut jotain mistä oon innostunu kirjottamaan ja siitä se into taas palautu. Nyt on mennyt kuukausia, eikä se into vaan palaudu. Ei sitten millään. Tuntuu tosi lohduttomalta, että oon oikeesti joutunut miettimään tän blogin kohtaloa.

Joskus oman blogin kulta-aikoina, kun tuli joka päivä postaus jos toinenkin, en tajunnut kertakaikkiaan niitä jotka lopettaa bloginsa, koska ei oo enää mitään kirjotettavaa ja ei oo motivaatiota siihen. Tietysti joillain loppu aika kesken tai blogi ei tuntunu enää omalta. Mä vannoin itelleni, etten tuu koskaan lopettamaan tätä blogia. En ikinä. Tulisin kirjottamaan tätä vielä kolmekymppisenäkin, ja lupasin itelleni myös sen, etten koskaan poista vanhoja postauksia. Vaikka kymmenen vuoden päästä joku 16-vuotiaan Sinin kirjottama postaus tuntuis nololta, se on ollut sitä aikaa ja sillä hetkellä se postaus on ollut sellanen minkä oon halunnut kirjottaa. Mulla oli niin vahva olo ja tunsin selkeesti, että tää blogi on ikuinen ja eläis vähintään yhtä kauan ku minäkin.
Mä en oo enää varma siitä, että tää blogi olis ikuinen. Mä luulen, että tää kuolee ennen mua. Kuitenkaan ei vielä mistään blogin hautajaisista tai muistotilaisuudesta puhuta, mä annan tälle tekohengitystä ja elvytän niin kauan ku jaksan. Ja kun en jaksa, kytken vaikka hengityskoneeseen. En luovuta tän kanssa. 

Mä en tajua, miks tää bloggaaminen on niin vaikeaa nykyään. Mä rakastan jokaista elementtiä, mikä tähän liittyy. Rakastan kirjottaa, valokuvata, muokata kuvia, kuvata videoita ja editoida niitä, suunnitella ja muokata blogin ulkoasua, ja tehdä kaikesta tosta toimivan kokonaisuuden, joka on tismalleen mun näköinen. Oon luova ja tykkään ilmaista itteeni visuaalisesti, tää on ihan loistava keino siihen. Miks tää on sitten niin vaikeeta?

Mä luulen, että kyse on enemmänkin musta itestäni kuin tästä blogista. Ne jotka tuntee mut tai on seurannu mua pitempään kun puol vuotta, tietää kyllä mun vaiherikkaan menneisyyden. Blogin alkuaikoina mun oma elämäntilanne oli kaaoksessa, ja vielä pari vuotta sittenkin olin aika hukassa itteni kanssa. Au pairiks lähtemisen jälkeen ja koko sen Ruotsissa asutun ajan jälkeen asiat on alkanu selkenemään. En oo enää samanlailla hukassa. Tiedän mitä elämältä haluan ja mitä en halua. Oon joutunu käymään pitkän ja kivisen tien tähän pisteeseen, että vihdoin tiedän kuka mä edes olen. Ehkä tää bloggaaminen on myös auttanut siihen, mut en enää koe tähän samanlaista intohimoa kuin aikasemmin. Tää ei tunnu enää samalta.

Vaikka mun blogi on aika pieni jos vertaa joihinki huippusuosittuihin blogeihin, mut yli 150 lukijaa on mulle tosi paljon. Ja ei kaikki lukijat oo edes liittynyt lukijoiks Bloggerin kautta, ja vastaavasti osa Bloggerin lukijoista ei enää lue tätä tai käytä edes koko käyttäjätunnustaan. Mut sen tiedän kuitenkin, että monet ihmisistä, jotka tunnen oikeessa elämässä, lukee tätä. Ja myös monet sellaset, joita en tunne ollenkaan. Vaikka oon alusta asti tienny, että bloggaaminen tarkottaa elämänsä jakamista nettiin kaikkien nähtäville, se ei ehkä oo enää se oma juttu. Bloggaaminen ei oo aikasemmin ollu mulle pakkopullaa, vaan oon tehnyt sitä tosi mielellään! Nyt se tuntuu siltä, että on pakko kirjottaa jotain, vaikkei oo asiaakaan enkä edes haluais. 
On monia asioita mitkä vaikuttaa siihen, että en ehkä enää haluais tuoda mun elämää ihan näin julkisesti nettiin. Muutamana esimerkkinä, pelkään edelleen, että mun yläasteaikaset kiusaajat lukee tätä tai tulee joskus lukemaan. Mun ei pitäis paskaakaan välittää niistä ihmisistä, mut vaikken oo nähny ketään niistä vuosiin, ne vaikuttaa mun elämään edelleen. Oon yrittäny olla aina blogissa avoin, ja ennenkaikkea välittämättä niistä kiusaajista. Mut nyt, miks nyt ne sitten tulee mun ajatuksissa niin ahdistaviks ihmisiks, etten pysty enää kirjottamaan tänne?  Toinen asia on mun menneisyys ylipäätään, vaikken oo siitä tänne blogiin kovin paljoa kirjottanut, niin joissain postauksissa siitä oon kyllä kirjottanut sen verran, että siitä saa jonkunlaisen käsityksen. Ja kolmas esimerkki liittyy tähän äskeiseen, että haluanko että tulevaisuudessa mun työnantaja esimerkiks löytää tän blogin ja pääsee lukemaan esimerkiks mun postauksia, joita oon kirjottanu 16-vuotiaana? Ja vaikka tän blogin pääpaino onkin postauksissa positiivinen, mukaan mahtuu myös muunlaista tekstiä.

Millasen kuvan musta sitten saa tän blogin perusteella? Jokainen tulkitsee asiat erilailla, toinen voi ajatella että "onpas rohkea tyttö, kun jakaa vaikeitakin asioita blogiinsa", ja joku ahdasmielisempi taas ajatella mun olevan huomionhakuinen. Mun tarkotus ei oo hakea huomiota, vaan kertoa mun elämästä rehellisesti. En halua, että mun blogi on sellanen kiiltokuvamainen pintaraapasu, millanen monet muut blogit on. En mä saa siitä mitään, jos kerron pelkkiä hyviä asioita ja jätän kaiken negatiivisen ja vaikean sanomatta. Korkeintaan te saatte musta vaan pinnallisen käsityksen. Haluan olla rehellinen, mut nykymaailmassa kaikkia asioita ei ihan yleisesti kuitenkaan suvaita kerrottavaks esimerkiks blogissa. Tai ainakin niistä kertoessaan saa aikamoisen paskamyrskyn aikaseks. Koko ajan pitää siis miettiä, kerronko tästä vai en, vai kertoisinko osittain tai ympäripyöreesti edes vähän, kun en kokonaan halua jättää mainitsematta. Se on kuluttavaa, kun en halua musta ajateltavan mitään paskaa, muttei ketään voi pakottaa ymmärtämään, ettei kaikkien ihmisten elämä oo ruusuilla tanssimista.
Mä haluaisin vaan, että voisin jatkaa blogia ja kirjottaa kaikesta niiku ennenkin. Mistä löytäisin sen innon siihen? Viis päivää viikossa mun elämä on sellasta, että oon kokopäivän sisällä yökkärissä, meikittömänä, en harjaa hiuksiakaan, ja jos lähen Islan kaa ulos, niin laitan vaan tuulihousut ja takin yökkärin päälle. Ja tekeminen noina päivinä on suunnilleen sitä, että herään puolen päivän aikaan, avaan verhot, syön aamupalaa keskellä päivää, katon ohjelmia netistä, makaan vuorotellen sohvalla ja sängyllä, syön jotain, katon kalenterista koska mulla on seuraavan kerran päivä millon edes tapahtuis jotain, vedän verhot kiinni, kuuntelen vähän musiikkia ja oon koneella, kunnes kello alkaa lähestyä kahta yöllä, ja pitäis mennä nukkumaan. Pyörin sängyssä kunnes nukahdan ja herään taas uuteen samanlaiseen päivään.

Ne kaks päivää viikossa, jotka ei mee pääosin tolla kaavalla, on suht normaaleja. Saatan käydä kaupassa ja nähdä kavereita, meikkaan ja vaihdan jopa yöpuvun normaaleihin vaatteisiin! Hoidan asioita ja yritän tehdä jotain järkevää. Mut ei mun elämä oo tällä hetkellä mitään hiphurraata. Ei mulla oo mitään kerrottavaa, koska ei tapahdu mitään. Toivon vaan niin paljon, että pääsen kouluun ja alottaisin sen tammikuussa. Sit mulla olis taas elämä, missä olis jotain iloa elääkin. Jaksaisin ehkä kuvata myday-videoita tai ottaa edes asukuvia. Mut rehellisesti sanottuna, jos en pääse kouluun, ni sit en kyllä tiedä mitä ihmettä mä teen. En tuu jaksamaan tällästä elämää enää yhtään kauempaa. Ja töitäkin on vähän vaikeeta saada, kun ei oo mitään koulutusta. Varmaan sit lähen uudestaan au pairiks, se on paras idea minkä keksin.

Tästä tuli hyvin erilainen postaus, ku mitä ajattelin. Mut oikeestaan oli aika puhdistavaa kirjottaa näitä ajatuksia. Nyt on vapautuneempi olo tän blogin kanssa. Ehkä kirjotan jatkossakin vaan muutaman postauksen kuukaudessa, kuka tietää. Mut en ota tästä mitään paineita, haluan kirjottaa blogia intohimolla ja suoraan sydämestä, eikä niin, että väännän väkisin jotain turhaa tekstiä, että saisin edes yhden postauksen kuukaudessa. Oon valmis odottamaan edelleen, että se into bloggaamiseen palaa. Jos ei palaa, ehkä keksin jotain muuta, josta tulee mulle yhtä tärkeetä ku tää blogin kirjottaminen oli aikoinaan. Kiitos teille, jotka luitte tän, ja kiitos kaikille, jotka luette mun blogia, vaikka en oo mikään unelmabloggaaja, joka kirjottais täydellisestä elämästään, vaan oon bloggaaja joka tuskin edes kirjottaa mitään... En tiedä koska seuraava postaus tulee, varmaan sitten ku saan käynnistettyä kameran ja otettua edes yhden kuvan. Toivottavasti se on pian

Blogitiimi - Aihetta kiitollisuuteen

Aika menee niin nopeesti, että vastahan oli edellisen blogitiimipostauksen aika ja nyt olis jo seuraava? Mulla tää jäi todella viime tinkaan, saa nähä riittääkö nää 1,5h vuorokauden viimeistä tuntia tähän postauksen tekoon... Toivotaan parasta! Edelliseen blogitiimipostaukseen pääsee tästä (klik), siinä jatkettiin syksyisiä lauseita! Nyt mietitään asioita, mistä ollaan kiitollisia tai ainakin pitäis olla kiitollinen, vaikkei sitä aina muistaiskaan.

Kuvituksena toimii heinäkuussa otetut kuvat Kiikunlähteeltä, jotka on vaan jäänyt ihan kokonaan julkaisematta. Se on siis lähdepohjainen lampi metsässä Hollolassa, jonka vesi on ihan kirkasta ja väriltään paikoitellen vihreää, sinistä ja turkoosia kohdasta riippuen. Se ei jäädy talvellakaan, joten tarkotuksena olis mennä sinne käymään myös talvella!
3 asiaa, joista olet kiitollinen Suomessa?
Suomessa oon kiitollinen siitä, että täällä on suhteellisen hyvä terveydenhuolto. Toki parantamisen varaa löytyy monessakin asiassa, mut jos vertaa johonkin toiseen maahan, niin täällä on asiat aika hyvin kuitenkin. Pääsee lääkäriin jos on joku vaiva, ja yleensä siihen saa myös hoitoa. Oon kiitollinen myös siitä, että täällä on ilmanen peruskoulu jokaiselle. Annetaan mahdollisuus oppia lukemaan, kirjottamaan ja laskemaan, niiden avulla pääsee elämässä aika pitkälle. Kolmantena oon kiitollinen, että Suomessa tuntee olevansa melko turvassa. Täällä ei oo sotaa ja ei tarvii pelätä esimerkiks että sut ammutaan keskelle katua tai pommi räjähtää jossain kulman takana.

Asia, josta olet kiitollinen vanhemmillesi?
Oon kiitollinen, että ne on lopulta hyväksyny mut tälläsenä ku oon. Esimerkiks teini-iässä, 13-16-vuotiaana olin varmasti tosi vaikee lapsi, eikä kaikkea ollu helppo sulattaa, mitä mun elämässä tapahtu. Ne ei oo kuitenkaan koskaan hylänny mua ihan täysin yksin, vaikken ollukkaan mikään täydellinen unelma-lapsi.
Mitä ihanaa on jo tapahtunut tänä vuonna?
Tän vuoden parhaat hetket on ollu tammikuun alusta toukokuun loppuun. Ei ehkä jokainen sekunti, mut kokonaisuutena kaikki silti. Asuin Tukholmassa, elin mun unelmaa ja olin au pairina ihanassa perheessä. Se, että sain olla sen viiden kuukauden ajan (+elokuu-joulukuu 5kk) niin onnellinen siellä, tapasin ihania ihmisiä jotka on osa mun elämässä edelleen ja nautin vaan elämästä. Toki oli myös paljon stressiä tulevasta, mut elin päivä kerrallaan ja se oli ihanaa! Kesällä näin mun Suomi-kavereita, vietin synttäreitä ja meille muutti uus karvainen perheenjäsen Isla! Syksylläkin on ollu kivoja juttuja, oon nähny kavereita ja matkustanut Maltalle ja Viroon.

Asia, josta et aina muista olla kiitollinen?
En aina muista olla kiitollinen siitä, että oon elossa. Se tuntuu useimmiten aika itsestäänselvyydeltä, mut elämä ei oo ikuista ja se voi joskus olla pienestäkin kiinni, että sen menettää. On ollu aikoja, millon en oo ollut yhtään kiitollinen mun elämästä, ja nykyäänkin sitä on vaikea arvostaa aina välillä.
3 asiaa, joista iloitset syksyssä?
Näitä asioita tulikin jo paljon viime blogitiimin postauksessa, mut iloitsen kun puiden lehdet muuttaa väriään ihanan punertavan oranssin keltasiks. Iloitsen kun voi kaivaa talvisempia vaatteita taas esiin, kuten neuleita ja huiveja, joita ei muista edes enää kesän jälkeen omistavansa. Kolmantena syksyssä ilahduttaa pimeyden tulo siltä osin, että on järkevämpää polttaa kynttilöitä kuin esimerkiks kesällä, jolloin ei oo pimeetä edes keskellä yötä!

Asia, josta et osannut olla kiitollinen lapsena, mutta jota nykyään arvostat?
Pohjustan vähän, että lasken tässä tapauksessa lapseks vielä 15-vuotiaankin, vaikka oikee termi olis ehkä nuori. Mä en osannut lapsena, siis vielä viistoistavuotiaanakaan, arvostaa terveyttä. Vaikka mun ympärillä oli paljon erilaisia sairauksia aina astmasta diabetekseen ja alkoholismiin, ja itelläkin oli ihan pikkulapsena (ennen kouluikää) todella laajat ja pahat allergiat, niin ei sitä sinänsä arvostanut että on ite kuitenki suhteellisen terve. Ehkä siinä vaiheessa asioita oppii arvostamaan, kun ne menettää? Tässä useiden vuosien aikana kaikenlaiset sairaudet on vaivanneet ja osa edelleen, joten tuntuis ihanalta olla ihan vaan terve. Sillon 15-vuotiaana oli ratkasevia hetkiä sen suhteen, että olisinko ravannut näin paljon lääkäreillä ja sairaanhoitajilla, fysioterapeuteilla tai sairaaloissa ylipäätään, jos asiat olis menny toisin. Nyt osaisin arvostaa terveyttä, jota mulla ei kuitenkaan ole.
Mitä hyvää on tämän hetkisessä elämäntilanteessasi?
Mun tänhetkinen elämäntilanne ei oo mitenkään "normaali" tai kovinkaan yleinen, tai ainakaan tulevaisuudessa näin tuskin tulee olemaan. Tällä hetkellä en käy töissä enkä koulussa, oon sinänsä aika vapaa menemään minne haluan vaikka keskellä arkipäivää. Hyvää on siis se, ettei oo mitään rajotteita, että pitäis olla koulussa tai töissä, vaan voi elää päivä kerrallaan sen kummemmin suunnittelematta, jos haluaa. Mä en kuitenkaan pysty :D Hyvää on myös se, että mulla on ihania ystäviä, vaikka noin vuoden sisällä niitä onkin karsiutunut pois aika monta. Oon kuitenkin kiitollinen niistä, jotka on mun elämässä tällä hetkellä ja toivottavasti jatkossakin. Ylipäätään tässä elämäntilanteessa hyvää on se, että kaikki ovet on auki. Kaikki on mahdollista.

Asia, josta minun kuuluisi olla kiitollinen, mutta välillä se on hankalaa?
Tää vastaus liittyy vähän tohon neljänteen kysymykseen, kun vastasin, että en aina muista olla kiitollinen siitä, että oon elossa. Mun kuuluisi olla varmaankin älyttömän kiitollinen monellekkin ihmiselle, jonka asiosta oon edelleen tässä. Ylipäätäänkin, mut erityisesti muutaman vuoden takaa erään tapahtuman takia. Välillä on hankalaa olla kiitollinen siitä, että vastoin mun tahtoa mut pelastettiin, vaikka mä halusin pois. Mun kuuluis olla kiitollinen siitä, että oon tässä, mut valitettavasti välillä se on vaan todella todella hankalaa.

Tässä meni näköjään vähän myöhään. Mutta sain tehtyä viimesillä minuuteilla! Linkkaan tohon loppuun muitten blogitiimiläisten blogit, joista löytyy heidän kiitollisuuden aiheita!
Jenny // Jenna // Jonna // Paula // Annika // Heli // Krista

Designed by FlexyCreatives