torstai 28. heinäkuuta 2016

ei auta itku eikä huutokaan

 Aika on mennyt lähinnä Islan kanssa. Sillä on pian ikää jo 9 viikkoa! Nää kuvat on otettu viime viikolla, mutta yllättäen en oo saanut aikaseks avata konetta saati Bloggeria. Nyt sain kuitenki laitettua nää tänne teidänkin nähtäväks. Haluisin ottaa Islasta paljon kuvia, kun se on vielä niin pikkuinen! Siinä on vaan oma hommansa saada se istumaan paikallaan, kun vauhtia riittäis vaikka muille jakaa!
Mulla on tän blogin kanssa pieni kriisi. Tai ei se oikeestaan blogin "syytä" ole, vaan vika on mussa. Mul on menossa nyt ilmeisesti joku huonompi vaihe elämässä, kaikki tuntuu vaan niin mahdottomalta ja on vaikee saada aikaseks mitään tärkeitäkään asioita. Hyvä kun saan tehtyä mitään arkipäiväsiä perusjuttuja, puhumattakaan siitä, että pitäis jaksaa avata kone ja Blogger, olla valmiina kasa hienoja kuvia ja joku aihe mistä kirjottaa. Ja sitten pitäis vielä tosiaan tehdä se postaus, olla siihen tarpeeks tyytyväinen, että kehtaa edes julkasta sitä.

Ennen blogi oli mulle yks suurimmista voimavaroista, mistä sain energiaa ja iloa elämään. Jos mulla ei mitään muuta syytä ollut tehdä asioita, niin blogi oli aina olemassa. Tää on niin nimensä ansainnut, syy elää. Mut enää musta ei tunnu siltä. Tää blogi tuntuu nykyään enemmän taakalta, tai joltain pakolliselta koulutehtävältä, mikä pitää tehdä vaikkei haluaiskaan. En todellakaan tiedä, mistä tää tunne on tullut. Mut vaikka tää nyt saattaa kuulostaa tosi ankeelta, ja pelkäätte ehkä tän blogin loppumista, mutta mä en aio luovuttaa. Uskon siihen, että se into palaa vielä.

Tää huonompi vaihe elämässä ei voi kestää ikuisesti, ja kun tää loppuu, oon varma, että kiinnostus blogiakin kohtaan palaa. Siihen asti kituutellaan näillä "silloin-tällöin" postauksilla, jotka jaksan just just tehdä. Se aika mitä en oo Islan kanssa, yleensä kuluu sängyn pohjalla joko nukkuessa tai itkiessä. En jaksa nähdä oikein kavereitakaan, en jaksa olla sosiaalinen. Instaan ja snappiin laitan sillon tällöin jotain, mut en jaksa sielläkään mikään superaktiivinen olla. Toivottavasti jaksatte odottaa, että palaudun taas elävien kirjoihin... Mulla on tulossa postauksia ja videokin, mut esimerkiks sitä videota en oo jaksanut editoida, vaikka se on joku 2 viikkoa jo ollut kuvattuna. En vaan kertakaikkiaan saa aikaseks, en jaksa keskittyä, ei jaksa kiinnostaakkaan...

keskiviikko 20. heinäkuuta 2016

♥ ISLA ♥

 Mulla on ollut blogista vähän aikaa taukoa, joka on tullut vähän itsestään. Mä oon ollut viime aikoina todella väsynyt ja stressaantunut. Blogi ei oo ollut ensimmäisenä mielessä, kun tuntuu että koko maailma kaatuu sun niskaan. Se päätös siitä, etten palaa enää au pairiks, helpotti jo tosi paljon, mut vielä on jäljellä niitä asioita, jotka stressaa edelleen. Mut nyt ei puhuta niistä, vaan meidän uudesta perheenjäsenestä!! Saanko esitellä Islan ♥
 Isla on nyt 7,5 viikkoinen pieni Stabyhoun tyttö, joka muutti meille lauantaina. Nyt on siis Islan viides päivä meillä. Kaikki on menny tosi hienosti, Isla on niin reipas ja rohkea! Ollaan käyty tutustumassa uusiin paikkoihin, ääniin ja tuoksuihin ahkerasti joka päivä! Hevoset, mopojen äänet, eläinkauppa, mansikkatila, mummola, pelto... Monessa paikkaa ollaan jo ehditty käymään! Ja monta paikkaa on vielä käymättä.

Ruoka Islalle maistuu hyvin, sisäsiisteyttäkin ollaan ahkerasti opeteltu. Käskyistä "tule!" onnistuu jo hienosti, muita täytyy vielä treenata paljon. Meiän kissat Minni ja Miisu kiinnostaa Islaa kovasti, mutta kisut ei oo ihan samaa mieltä Islasta. Ne ottaa varovasti ja tarkkailee kauempaa, mielellään jostain pöydältä mitä Isla puuhailee. Samassa tilassa kissat ja Isla ei oo vielä ollut, ettei käy mitään kummallekkaan. Kissan kynnet on niin terävät, ja jos kissa pelkää innokasta koiraa, niin siinä voi koira saada kynsistä osumaa. Otetaan niitten kanssa ihan rauhassa, annetaan tutustua toisiinsa omaan tahtiin.
Olis ihan hirmusesti kerrottavaa meiän pikku-Islasta, mut tässä postauksessa ajattelin vaan tulla kertomaan teille meiän uudesta perheenjäsenestä. Lisää juttua on siis tulossa!

Mut loppuun vielä vähän siitä, mitä mulle kuuluu. Mä täytin maanantaina 21 vuotta! Juhlat on tulossa pian. Viikonloppuna vietettiin myös mun serkun Ellan rippijuhlia. Oon ravannu ahkerasti lääkärissä ja hammaslääkärissä, niinkin paljon että alkaa jo riittämään... Just maksoin laskuja niistä käynneistä, niin meinasin pyörtyä kun näin yhteissumman niistä... Ei voi mitään, kalliiks tää elämä tulee joka tapauksessa. Mitään suurempaa mun elämään ei oo lähiaikoina tulossa, muutamat juhlat ja siinä ne suunnitellut jutut olikin. Tietysti nään kavereita ja oon Islan ja kissojen kanssa. Blogikin palaa varmasti säännöllisempään postaustahtiin, kun on tätä motivaatiota elämään taas. Kun makaa koko päivän sängyssä, niin siitä ei paljon postausmateriaalia synny.

Mut nyt painan kannettavan kannen kiinni ja meen Isla-vauvan kanssa leikkimään!

torstai 7. heinäkuuta 2016

♥ these tears will dry but memories will last forever ♥

Puhuin viime postauksessa isoista päätöksistä, joita mun pitäis ratkaista. Nyt aattelin tulla valottamaan teille yhtä niistä. Kaikista vaikein ja sydäntäsärkevin päätös. Kerron uusille lukijoille vähän taustoja tästä ensin, ennenku meen itse asiaan. Kuvat on otettu äsken, oli vaikee kattoo kameraan saati hymyillä, kohta selviää miks.

Mä lähdin 2015 elokuun alussa Tukholmaan au pairiks. Olin haaveillu siitä pitkään, ja löysinkin hakemisen alotettuani muutamassa viikossa ihanan hostperheen samana keväänä. Kesä oli aikaa jännittää ja suunnitella tulevaa, tutustua perheeseen etukäteen ja odottaa lähtöä innolla. Kun se elokuu sitten tuli, ja saavuin perheen pihalle ihan ekaa kertaa, jännitys oli ihan huipussaan! Kaikki meni ihan loistavasti, vanhemmat ja kaikki neljä lasta ja koira osottautu aivan ihaniksi, enkä olis voinu saada parempaa perhettä. Syksyn aikana oli vaikeuksia, lähinnä kaksosten käyttäytymisen kanssa, mut näin jälkeen päin luulen, että ne vaan testas mua. Siis sitä, että missä menee rajat mun kanssa ja miten mä reagoin. Ja sitä myös, että vaikka ne tekis jotain ilkeetä, niin jäänkö mä silti? Ja kyllä mä jäin.

Tyttöjen kanssa meni kaikki niin hienosti aina, ne oli tosi kilttejä ja ihaili mua monessa asiassa. Oli ihana huomata aina välillä, että jos mä piirsin jonnekkin paperin kulmaan vähän erikoisemman kukan, niin seuraavana aamuna siinä paperin kulmassa oli kaks muutakin kukkaa, jotka K ja F oli piirtänyt mun mallista. Siis ihan tälläsistä pienistä asioista näki, miten kiintyneitä ne muhun oli. Ja siis pojat myös, aina kun vein ne päiväkotiin aamulla, meillä oli kunnon lähtemisseremoniat. Piti ensin halata, sitten nostaa ilmaan ja halata uudestaan, sitten pussattiin ensin portin alaosan läpi, sitten keskiosan läpi ja lopuks annettiin nenäpusut portin yli. Ja pojat toisti jokaikinen aamu samat sanat, että "heippa, nähdään iltapäivällä, minä rakastan sinua ja voitko tehdä yllätyksen?". Mä vastasin, että "heippa, nähdään iltapäivällä, minäkin rakastan teitä ja se jää yllätykseks!".

Noi yllätykset oli meiän sellanen juttu, josta tuli jokaviikkonen tapa päiväkodin ja koulun jälkeen. Mä järjestelin päivän aikana lapsille jonkun yllätyksen, yleensä se oli joku askartelujuttu, mut joskus leikkejä tai mitä ikinä keksinkään. Ne oli aina ihan haltioissaan kaikesta, mitä tein. Välillä se oli siis vaan mun piirtämä kuva, jonka ne sai värittää, joskus tehtiin taikataikinaa, joskus puhalleltiin saippuakuplia, leivottiin, maalattiin ja tehtiin varmaan kaikkea mahollista! Välillä multa oli ideat ihan lopussa, ja lapset oli vähän pettyneitä, kun ei saanutkaan iltapäivällä mitään yllätystä. Mut se oli lapsille tosi tärkeetä, että tein niitten kanssa yhessä kaikkea. Etten siis vaan laittanut niitä istumaan sohvalle ja kattomaan leffaa, vaan päinvastoin tehtiin jotain kivaa! Toki ne sai kattoa telkkaa tai pelata iPadilla jos halusivat, mutta yritin aina innostaa niitä kaikkeen muuhun. Sain siitä ihan älyttömän hyvää palautetta niin hostvanhemmilta, itse lapsilta, jopa päiväkodin hoitajilta ja koulun opettajilta!!! Tuntu, että ne kaikki arvosti mun tekemisiä todella paljon. Mulle se oli taas täys itsestäänselvyys, ettei lasta vaan laiteta tuijottamaan telkkaria, vaan sen kanssa kuuluu leikkiä ja touhuta!

Mä rakastin mun työtä yli kaiken, vaikken edes kokenut sitä työks. Enemmänkin olin perheenjäsen. Isosisko. Mun työnkuvaan kuulu aika vähän mitään pakollista, mut mä tein todella paljon enemmänkin kuin mitä multa vaadittiin. Mun tehtäviin kuulu siis virallisesti laittaa aamupala, viedä pojat päiväkotiin ja saattaa nuorempi tyttö isojen risteyksien yli kouluun, olla päivällä koiran kanssa, ettei se joudu olemaan yksin, antaa sille ruoka, leikkiä sen kanssa vähän ulkona, pestä vain lasten pyykkiä ja käydä kaupassa jos esim. maito oli lopussa, hakea pojat päiväkodista, viettää lasten kanssa iltapäivä, tehdä päivällinen ja sitten olin vapaa. Okei kuulostaahan toi "paljolta", mut ei se olis ollut sitä, ellen olis tehnyt kaikkea sitä ylimäärästäkin, mitä tein.

Aamupalan lisäks mä tyhjensin joka aamu tiskikoneen, josta hostisä sano mulle ehkä tammikuussa, että "ihanaa kun sä tyhjennät ton joka aamu". Täytin sitä myös päivittäin ja taas tyhjensin ja täytin. Raahasin kolmannesta kerroksesesta alimmaiseen kerrokseen pesutuvalle lähes joka päivä pyykkikorillisia koko perheen pyykkiä, ihan lakanoista isän sukkiin. Mä pesin niitä, laitoin kuivumaan, viikkasin nätisti kaiken, vein vielä kaappeihinkin sinne kolmanteen kerrokseen. Koira olis voinut olla max. 4h yksin, mutta yleensä ainakin kevään puolella olin ihan koko päivän sen kanssa. Treenasin sen kanssa kaikenlaista, yritin käyttää sitä lenkillä, harjottelin sen kanssa hihnassa kävelyä, totuttelin sitä autojen ääniin, joita se siis pelkäs kuollakseen. Olin joskus tuntikaupalla päivässä sen kanssa ulkona moneen otteeseen. Kävin kaupassa kaksosrattaiden kanssa joka viikko, ostin muutakin kuin maitoa, koska niillä ei koskaan ollu kotona muuta ruokaa ku jotain pakastekanaa ja pastaa. Ja siitä päästään siihen, että yritin joka päivä keksiä jotain uutta ruokaa, mitä laitan päivälliseks koko perheelle. Mulle se ei ollu helpoin tehtävä, koska en ollu koskaan edes kunnolla laittanut ruokaa itellenikään, saati seittemälle hengelle päivittäin. Iltapäivisin keksin just niitä yllätyksiä lapsille, käytiin leikkipuistossa ja piknikillä meren rannalla. Siis ihan kaikkea muuta ku sitä sohvalla nököttämistä. Iltasinkin saatoin olla vanhempien kotiintulon jälkeen perheen kanssa vielä kolmekin tuntia, ennenku menin huoneeseen.

Autoin myös sillon, ku multa pyydettiin jotain ekstraa. Kuten kun muu perhe oli koiran kanssa koirakurssilla illan, laitoin kaksoset nukkumaan. Ja tätä oli aika monta kertaa. Jos joku lapsista tai useampi oli kipeenä, niin olin niitten kanssa päivän kotona. Suurin juttu oli perheen kahden viikon lomamatka Thaimaahan, jolloin mun piti jäädä koiravahdiksi. Odotin sitä kauhulla, mutta kaikki meni hienosti lukuunottamatta sitä, että mun piti ekoina päivinä lähteä koiran kanssa eläinlääkäriin jonkun selittämättömän sairauden takia, joka sille iski yllättäen. Mun työmääräks oli asetettu 25h/viikko, mutta yhtenäkin päivänä olin jo pelkästään yli 15h yhtämittaa lasten kanssa!! Mut tää oli siis vaan yksittäisääritapaus, mut kyllä se 25h ylitty melkeinpä käytännössä joka viikko.
 Mä olin aina ilonen, aina positiivinen, aina näytin vaan parhaat puolet itestäni, kun olin töissä. Lasten kanssa en halunnut näyttää mitään väsymystä, mua nolotti jos satuin haukottelemaan vahingossa. Yhden ainoan kerran koko vuoden aikana mä otin "sairaslomapäivän", koska olin oksennellut kaks päivää jo ja olo oli ihan kamala. Oikeastaan hostäiti pakotti mut menemään takasin nukkumaan sinä aamuna, mut mulle jäi ihan hirveet omatunnontuskat siitä, että hostisä joutu viemään lapset mun puolesta, ja mä menin vaan nukkumaan... Mä en koskaan sanonut ei, mitä ikinä multa pyydettiinkin. Olin aina valmis tekemään kaiken. Iltasin se sitten purkautu, ku pääsin omaan huoneeseen. Joskus itketti, joskus vaan nukahdin samantien, kun olin niin väsynyt. Saan kiittää ihanaa Alinaa, joka oli siellä myös au pairina, koska ilman Alinan tukea en olis selvinny. Alina jakso tulla mun luo ja juteltiin yhdessä, oli tosi helpottavaa saada jakaa ajatuksia jonkun kanssa, joka oikeesti ymmärtää miltä musta tuntuu. Alina sai mun ajatukset muualle, tehtiin yhessä kaikkea kivaa ja pidettiin hauskaa.

Mut varmaan arvaattekin, miten tää tarina päättyy. Mä olin ihan burn outin partaalla loppukeväästä. Olin ihan loppu niin fyysisesti ku henkisesti. Odotin vaan sitä, että pääsen Suomeen kesäks lepäämään. Vielä sillon maaliskuun lopussa, kun perhe oli Thaimaassa, etin itelleni uutta hostperhettä syksyks. Se tilanne kääntykin sitten lopulta niin, ettei se uus perhe halunnutkaan mua, vaan tää nykyinen hostperhe kysyi multa, haluaisinko jatkaa täällä syksyllä! Se tuli kuin tilauksesta, tottakai halusin. Lepäisin vaan kesän ja jaksaisin sitten taas olla au pairina.

Pienten vaikeuksien kautta lähdin sieltä toukokuun lopussa Suomeen. Ajatuksena oli edelleen, että jatkan siellä elokuussa kun koulut ja päiväkodit alkaa. Perheen hyvästeleminen oli ihan älyttömän vaikeeta, ainut asia mikä teki siitä ihan vähän helpompaa mulle, oli tieto siitä, että palaan sinne syksyllä. Itkin ja itkin, halattiin kaikkien kanssa monta kertaa ja mä olin ihan palasina. Se oli ihan kamalaa lähteä sieltä. Mut mähän tulisin takasin, kyllä se siitä.
Tää väsymys ei oo kuitenkaan helpottanut, vaikka oon ollut yli kuukauden Suomessa. Oon ihan uupunut edelleen, enkä oikein pysty kuvittelemaan itteäni töissä kuukauden päästä. Mä en olis enää se maailman paras ja ihanin lastenvahti. Pelkään, että alkaisin tiuskimaan lapsille tai että en vaan ylipäätään jaksais olla niiden kanssa. En todellakaan jaksais tehdä useana päivänä viikossa ihania ja kekseliäitä yllätyksiä, toinen toistaan hienompia. Päivällisellä mentäis jollain pasta-lihapulla -linjalla. Ei. Ei se vaan olis kenenkään parhaaks, että jatkaisin siellä. Kuluttaisin itteni loppuun, eikä lapset sais niin hyvää hoitoa eikä tarpeeks huomiota, kuten ne ennen mun kanssa sai. Mun oli pakko kertoa perheelle tästä.

Kirjotin hostäidille sähköpostin, pitkän sellasen. Itkin hysteerisesti sitä kirjottaessa, ja se oli tosi vaikeeta lähettää. Pelkäsin, miten se suhtautuu, miten se reagoi? Suuttuuks se mulle, pettyykö se, haluaako se enää koskaan kuulla musta mitään? Mutta mä lähetin. Eilen mä sain vastauksen. Tänään luin sen turvallisen henkilön läsnäollessa, koska en yksin uskaltanut. Lukiessa sen vastausta olo oli hyvä, mutta pian alko kyyneleet valua silmistä. Lopulta ennen purskahtamista itkuun totesin vaan, etten mä pysty tähän ja sitten vaan itkin, enkä pystynyt puhumaan. En osannut saada kiinni varsinaista itkun syytä, mutta jotenkin se tunteiden sekamelska sai mut valtaansa sillä hetkellä. Mutta itku helpottaa, niin tässäkin tapauksessa.

Hostäiti oli todella ymmärtäväinen, se halus mulle pelkkää hyvää ja toivo, että saan itteni voimaan paremmin pian. Multa vaan purkatu kaikki stressi ja huoli tähän asiaan liittyen harteilta. Oli niin helpottunut olo, etten voi sanoin sitä kuvailla. Tein varmasti ihan oikean, vaikkakin todella vaikean päätöksen. Mutta tää tarina nyt siis päättyy siihen, että mä en olekaan lähdössä elokuussa enää Tukholmaan au pairiks. Jään toistaseks Suomeen. Jos se musta on kiinni, tää perhe tulee aina olemaan mun elämässä ja rakastan niitä kaikkia enemmän kuin mitään muuta.

Vaikka suunnitelmat meni nyt sekä hostperheellä että mulla ihan uusiks, niin mun oli pakko kuunnella omaa jaksamista ja ajatella niiden lapsienkin parasta. Mulla on niin tajuton ikävä niitä. En tiedä, miten hostvanhemmat tulee tän asian lapsille selittämään, tytöt varmaan ymmärtää paremmin, mut ne on todennäkösesti pettyneitä. Pojat taas tuskin tajuaa ihan täysin, mut kyl se niille valkenee viimeistään siinä vaiheessa, kun taloon tulee uus au pair. Säälittää, kun lapset (ja koira) joutuu taas sopetumaan ja tutustumaan uuteen auppariin, eikä sitä koskaan tiedä miten se toimii. Eikä se niille vanhemmillekaan helppoa oo, kun pitää taas luottaa lapsensa vieraan ihmisen käsiin. Mä en voi muuta sanoa, kuin että toivon sille perheelle niin paljon kaikkea hyvää, ja ihan varmasti nähdään pian, kun tuun Ruotsiin niitä moikkaamaan. Se onnekas, kuka sinne seuraavaks au pairiks pääsee, saa olla onnellinen ja kiitollinen siitä perheestä.

Tästä tuli nyt ihan tajuttoman pitkä postaus, ei ollu ihan näin pitkää alunperin tarkotus kirjottaa, mutta juttua vaan tuli ja tää teki hyvää kirjottaa tää kaikki ulos. Mun blogista siis tuskin enää kamalasti uusia au pair -postauksia löytyy, saatan välillä kirjotella muistoja ja ajatuksia, mutta kaikki vähänkään au pairiuteen liittyvät postaukset löydätte yläpalkista kohdasta "au pair postaukset" tai tunnisteen "au pair" alta. Tää on ollu ihan älyttömän ihanaa aikaa, oon oppinut niin paljon ja tutustunut ihaniin ihmisiin, nähnyt maailmaa ja saanut totetuttaa mun unelmaa! Oon vaan niin kiitollinen.

Nämä kyyneleet kuivuvat, mutta muistot säilyvät ikuisesti

keskiviikko 6. heinäkuuta 2016

Jatka lausetta X 18 - kuulumisversio

Todella monissa blogeissa on ollut näitä "jatka lausetta"-postauksia, ja mäkin ajattelin vihdoin tehdä sellasen! Näitä on ollu hauska lukea, ku jokaisen vastaukset on niin erilaisia!

Oon pahoillani, että musta ei ihan joka päivä kuulu täällä blogin puolella tällä hetkellä, mun elämäntilanne on todella stressaava ja haluun nyt keskittyä niitten juttujen ratkomiseen ja jonkun päätöksen tekemiseen niiden asioiden suhteen. Se on tosi vaikeeta, varsinkin kun ne on isoja asioita mun elämässä ja vaikuttaa tosi pitkään, jotkut jopa vuosia. Haluun harkita tarkkaan mitä teen, ja siks tää blogi joutuu nyt vähän kärsimään siitä. Toivottavasti ymmärrätte!

En ymmärrä...
... miks on niin vaikeeta tehdä niitä isoja päätöksiä. Vielä vaikeempaa on toki päästä alkuun siinä päätöksien teossa, kun ei yhtään huvittais.

Seuraavaksi ajattelin...
... juoda jotain kylmää. Tulin just juoksujalkaa kotiin hammashoitolasta, jossa istuin yli tunnin suuhygienistin käsittelyssä. Ensin kuitenkin blogi.

Viimeaikoina...
... mun elämä on ollut tosi stressaavaa ja ahdistavaa. Välillä tuntuu, ettei vaan kertakaikkiaan jaksa. Tarvis hermolomaa omasta elämästä.

En osaa päättää... 
... mitään tällä hetkellä. Mut jostain on aina pakko alottaa, ja mun tilanteessa oli alotettava siitä vaikeimmasta jutusta, jonka hoidin keskellä yötä viime yönä. Se ei oo kuitenkaan päätöksessään vielä.

Muistan ikuisesti... 
... kaikki ihanat muistot au pair -vuodelta. En vaan tuu koskaan unohtamaan niitä.

Päivän paras juttu... 
... on kun sain kuulla siellä hammashoitolassa, ettei mulla oo vieläkään reikiä hampaissa!! Siis täytän parin viikon päästä 21 ja mulla ei oo kertaakaan ollut hampaissa reiän reikää? Olin kyllä ihan satavarma, että tällä kertaa olis ollut, mutta ei.

Noloa myöntää, mutta...
... musta on tainnut kissaihmisen lisäks tulla myös koiraihminen. Tai en tiiä onks tää noloa, mutta esim vuos sitten musta ei olis ikinä saanut tekemälläkään koiraihmistä. Oon aina vannonut, että vihaan koiria aina ja ikuisesti. Mutta kuinkas sitten kävikään, kun lähti koiraperheeseen au pairiks...

Viikko sitten...
... istuin bussissa Helsinkiin viettämään ihania kolmea päivää sielläpäin asuvien kavereitten kanssa! Tekis jo mieli lähteä uudestaan!

Kaikista pahinta on... 
... ettei mikään oo varmaa. Olis niin helpottavaa, kun tietäis jonkun asian olevan varmuudella taattu. Mutta tilanteet muuttuu, tulee mutkia matkaan ja joutuukin perumaan lupauksiaan.

Salainen taitoni on... 
... se, että osaan nielasta suu auki hammaslääkärissä! Nuorempana kävin tyyliin joka viikko hammaslääkärissä, ni kai mulle sillon kehitty tällänen taito. Voi pitää suutansa auki vaikka kuinka pitkään yhtä putkea, eikä tarvii sulkea sitä hetkeks nielasun ajaks, kun osaa nielasta suu aukikin.

Jos saisin yhden toiveen se olisi... 
... että saisin tehtyä näihin mieltä painaviin asioihin jotkut ratkasut, jotka olis oikeet ja tuntuis hyvältä, eikä alkais kaduttaa missään vaiheessa myöhemminkään. Mahdotonta, mut se olikin vaan toive.

Minulla on pakkomielle... 
... tilata jatkuvasti Ebaysta kaikenlaista. Nytkin on vaikka mitä tulossa sieltä, eikä loppua näy, kun koko ajan löydän sieltä kaikkea uutta.

Söin tänään...  
... aamupalaksi lautasellisen muroja. Olin niin koomassa aamulla, etten jaksanut syödä mitään ihmeellistä, leivän voitelukin tuntu ylivoimaselta. Muuta en oo vielä kerenny syömään.

Ärsyttävintä on... 
... ettei pysty elämään "täydellistä" elämää. Siis ilman minkäänlaisia murheita tai päänvaivaa aiheuttavia asioita. Ja vaikka kuinka tekis kaiken niin hyvin kuin ikinä osaa, niin se on vaan mahdotonta, koska kaikki asiat ei oo susta itestäs kiinni.

Tekisi mieli... 
... ottaa äkkilähtö etelään pakoon tätä kaikkea ahdistusta Suomessa. Mut sitkun tulee takasin, ni täällähän ne samat ongelmat odottaa ratkaisijaa edelleen. Ei ne valitettavasti itekseen saati pakenemalla ratkea.

Minusta on söpöä...
... se mitä tapahtuu ehkä kahden viikon päästä! Jääköön se vielä teille salaisuudeks, mutta tänä iltana on päätös asiasta (taas näitä päätöksiä), mutta sen toteutuessa lupaan tulla kertomaan siitä tänne! Aaw en kestä.

Hävetti... 
... just aamulla siellä suuhygienistillä, kun tuntu että mun hampaissa on tuhat kiloa hammaskiveä. Siis reikiä ei oo ollut, eikä ollut nytkään, mutta joka kerta ku oon siellä käynyt niin kauan ku muistan, ni mulla on aina hammaskiveä.

Olenko ainoa, jonka mielestä... 
... aika kuluu nykyään ihan hirveetä vauhtia! Siis vastahan mä "viime viikolla" tulin Ruotsista Suomeen ja nyt siitä on jo 6 viikkoa. Apua. Heinäkuukin vaan tulla tupsahti ja mä oon ihan tippunut tästä ajan perässä pysymisestä.

Mitä tykkäsitte tästä postauksesta? En tehnyt tästä sellasta "yleisellä tasolla" olevaa, vaan yritin ujuttaa lauseenjatkoiksi tän hetken kuulumisia ja ajatuksia. Kuullaan taas pian ps. teitä on 156!!!!!!! Kiitos 

sunnuntai 3. heinäkuuta 2016

Vanhat facebookin profiilikuvat

Tällä kertaa on aika muistella vähän facebookin aarteista löytyneitä vanhoja profiilikuvia! Mä oon ollut fb'ssä yli 7 vuotta, liityin sinne joskus alkuvuodesta 2009. Siltä ajalta on kertynyt profiilikuvia vaikka millä mitalla... Ensimmäiset niistä ei oo siellä enää, oon poistanut ne. Mutta kuten videolla taisin luvata, voin joskus tulla näyttämään niitäkin, kuhan löydän ne jostain kovalevyn uumenista!

Tein siis videon tästä aiheesta, jossa kerron vähän noista kuvista. Tällä hetkellä mulla on siellä melkein 70 kuvaa Profiilikuvat-kansiossa, mut valitsin tähän videoon vähän reilu 20 vanhempaa kuvaa, joista oli jotain sanottavaa. Oon kyllä muuttunut tässä vuosien aikana tosi paljon, siis ihan ylipäätäänkin, mutta sen näkee jo ihan noitten kuvien tyylistä. Alussa ne oli pääasiassa vaan jotain ylimuokattuja selfieitä, mut nykyään mun profiilikuvat on huomattavasti kehittyneempiä ja parempi laatusia. Mut sellasta se on, 7 vuodessa ehtii tapahtua kaikenlaista!

Mutta eiköhän nyt mennä siihen videoon! Muistakaa laaduks HD!

lauantai 2. heinäkuuta 2016

BLOGITIIMI - blogien esittely

Mä pääsin mukaan tälläseen blogitiimiin, johon kuuluu mun lisäks seitsemän lifestyle-bloggaajaa ympäri Suomea. Bongasin Jennyn "ilmotuksen" tästä blogitiimistä facebookin blogi-ryhmästä, ja oon tosi ilonen, että pääsin mukaan! Me toteutetaan joka kuukaus yhdessä joku postaus, ja tää ensimmäinen on mukana olevien blogien esittely! Meillä on myös WhatsApp-ryhmä, jossa jaetaan ajatuksia ja suunnitellaan jatkossa näitä postauksia. Mä en tiedä, ja luulen ettei kukaan meistä tiedä, mitä kaikkea tästä syntyykään, mutta se jää nähtäväks ja oon innolla mukana!

Mulle nää kaikki blogit oli ennestään vieraita, joten oli kiva löytää uutta lukemista blogilistaan! Me sovittiin tän postauksen julkaisuajankohdaksi lauantai, mutta mä oon hyvissä ajoin jo tiistaina kirjottamassa tätä, koska mä lähden Helsinkiin ja tuun vasta perjantai-iltana kotiin! Siks nää screenshotit blogien etusivuilta on otettu tosiaan tiistaina.
Jenny - Moments
Heli - Heli Annika
Paula - luna
Anniina - Anskiss

Tässä oli kaikkien blogitiimiläisten blogit! Olisin halunnut ehkä esitellä nää blogit vähän paremmin ku vaan screenshoteilla etusivulta, mutta tosiaan olin siellä Helsingissä niin ei ollut aikaa...

Ootatteko innolla mitä tää blogitiimi tuo tullessaan?