lauantai 4. marraskuuta 2017

Blogitiimi - 3 tapaa innostua marraskuusta

 Marraskuun Blogitiimipostauksen aika! Aiheena meillä on tällä kertaa 3 tapaa, jotka saa meidät innostumaan marraskuusta. Tässä hetkessä aihe tuntui mulle aika vaikeelta, kun on vaikea keksiä asioita, joista innoistuis ylipäätäänkään. Marraskuu tai loppusyksy ei todellakaan kuulu mun lempivuodenaikoihin, ja kaiken muun keskellä tuntui vaikeelta miettiä, mikä sais mut innostumaan marraskuusta. Onko siitä edes pakko innostua, eikö vois vaan vajota talvihorrokseen?

Pitkän mietinnän tuloksena keksin juuri ja juuri nämä kolme "vaadittua" tapaa, jotka saa mut edes vähän innostumaan marraskuusta. On tässä jotain hyvääkin siis, kun oikein miettii!
 Syksyn omenasatoa on mun jääkaapissa edelleen, ja oon tänä syksynä tehnyt enemmän omena-kaurapaistosta ja omenapiirakkaa, kuin koskaan aiemmin. Viimeksi tänä aamuna laitoin uuniin kaksi vuoallista omena-kaurapaistosta, ja omenoita riittää silti. Tää on erittäin helppo herkku, joka on superhyvää vaniljakastikkeen kanssa.
 Villasukkatehdas on pyörähtänyt tänä vuonna taas käyntiin. Joka syksy mulla jossain vaiheessa iskee hirveä tarve alkaa taas neuloa, vaikka jokaikinen talvi viimeistään vuodenvaihteen aikoihin vannon, etten enää ikinä koske näihin kirottuihin puikkoihin tai neulo mitään. Nyt mulla on vähän astetta erilaisempi projekti, kun aattelin näiden kuvassa olevien sukkien valmistumisen jälkeen tehdä itelleni semmoset unelma-polvivillasukat käyttäen kaikkia ihania värejä. Neulominen saa mut todellakin innostumaan siitä, että on vähän kylmempää, koska silloin saa käyttää villasukkia.
Marraskuusta saa innostumaaan myös joulufiilistelyt. Mulla on jouluvalot ympäri vuoden, kynttilätkään ei ole mikään joulun sesonkijuttu mulle. Mutta glögi on vaan joulun oma juttu, jota voi tottakai alkaa juomaan jo marraskuussa, tai lokakuussakin. On ihanaa herätellä joulutunnelmaa eloon jo ennen joulukuuta, koska sillon siitä ehtii nauttimaan pitempään. Jos joulujutut aloittaa vasta jouluviikolla, silloin ne on myös viikossa ohi. Paljon ihanempaa fiilistellä pari kuukautta vuoden tunnelmallisinta juhlaa!

Jos muillakin tuntuu olevan vaikeuksia innostua vuoden pimeimmästä ja synkimmästä ajasta, eikä mun tavoilla vielä syttynyt suurta innostusta, niin käykää lukemassa muiden blogitiimiläisten ideoita:

ps. Pitäisköhän mun seuraavaks miettiä 3 tapaa innostua bloggaamisesta uudelleen?

lauantai 7. lokakuuta 2017

Blogitiimi - Kuvahaaste

 Syyskuu on vaihtunut lokakuuksi melkein huomaamatta. Mä en oo kertakaikkiaan ehtinyt päivittämään blogia, vaikka kuvia ja postausideoita oliskin valmiina vaikka kuinka. Viimeinen kuukaus on vierähtänyt työharjottelussa päiväkodissa ja työpäivien päälle pitää tehdä kaikki näyttöön liittyvät kirjalliset koulujutut. Oon stressannut itteni ihan uuvuksiin tästä kaikesta, pahimmalla viikolla tuntui, että jokaikinen liikenevä minutti oli käytettävä tutkintotilaisuussuunnitelman tekemiseen. Heräsin aamulla, tein aamutoimet, kävelin päiväkodille, tulin neljän jälkeen kotiin, söin jos ehdin ja loppuilta aina yöhön asti kuluikin kyseisen suunnitelman tekemisessä. Jouduin perumaan jopa kavereitten kanssa sovittuja näkemisiä, koska oli pakko saada se tehtyä.

Nyt siitä murheesta on päästy, ens viikolla se suunnitelma tulee käytäntöön, kun on näyttöviikko. Mutta ehdin juuri ja juuri kaiken muun keskellä tehdä lokakuun Blogitiimipostauksen, vaikka meinasin jo luovuttaa ajanpuutteen vuoksi. Tässä se kuitenkin on valmiina! Tuntui, että on pakko löytyä jostain sen verran aikaa, että saan tän tehtyä, koska aihe oli todella kiva ja olis harmittanut, jos olisin joutunut jättämään lokakuun postauksen välistä...

Meidän lokakuun teemana oli itseasiassa 15 erilaista teemaa, joista jokainen meistä oli valinnut 3. Jokaisesta teemasta otettiin kuva joka jollain tapaa liittyy teemaan. Osa niistä oli erittäin abstrakteja ja vapaamuotoisia, niissä vain luovuus oli rajana, joten mielenkiintosta onkin, että miten monella eri tavalla yhdestä teemasta voi ottaa kuvan. Toki kaikkien kuvat on muutenkin erilaisia, mutta veikkaan että esimerkiks "liike"- ja "valo"-teemoista voi tulla aika erilaisia versioita! Tässä näätte mun näkemykset, postauksen lopussa on linkit muiden tyttöjen blogeihin!
 Ensimmäinen asia aamulla
Ihan ensimmäinen asia on kyllä herätyskellon sammuttaminen, mutta siitä ei yleensä jää mitään muistikuvia, kun puoliunessa silmät kiinni yritän sokkona osua sormella oikeaan kohtaan näytössä, että se meteli hiljenis... Mutta ensimmäinen asia minkä teen oikeesti herättyäni on mun unen keston päivittäminen. Toisinsanoen vedän asteikolla ensimmäisen viivan nukahtamisen ajankohdalle, ja toisen viivan heräämisajaks. Yritän seurata mun nukkumista aika tarkkaan, koska huomaamattani saatan nukkua tosi vähän enkä edes tajua sitä.
  Oma koti kullan kallis
Mun oma koti on mulle kullan kallis, viihdyn täällä tosi hyvin. Mun lempipaikka on ehdottomasti sänky, jossa teen yleensä kaikki koulujutut, luen, selaan puhelinta ja lagitan. Siksi kuvaan valikoitui just tämä kohta mun kodista.
  Portaat
Kiviset Ristinkirkon portaat, joille on pudonnu ihanan värisiä lehtiä.
  Mikä saa minut hymyilemään
Lapset on ehdottomasti asia, joka saa mut aina hymyilemään. Kuvan piirustuksen sain toissapäivänä yhdeltä lapselta päiväkodista. Viime aikoina oon saanut olla tosi paljon lasten kanssa ja se saa mut hyvälle tuulelle. Lasten kanssa oleminen on vaan maailman ihanin juttu. Tiedän, että oon oikeella alalla, koska mikä olis parempaa, kuin tehdä työkseen jotain, joka saa hymyilemään?
  Lempiaika päivästä
Mun lempiaika päivästä on se hetki, kun tuun kotiin ja saan vaihtaa yöpuvun päälle, maata vaan ja ottaa ihan rennosti. Siitäkin huolimatta, vaikka kello olis kaks iltapäivällä. Nyt syksyn tullen oon saanut kaivaa taas mun rakkaat pörrösukat esiin. Ja pörröhousut ja pörröhupparikin on päässeet jo käyttöön.
  Riippuvuus
Mä voisin melkein kutsua tätä jo riippuvuudeks, nimittäin Vaasan ruisnachoja. Nimenomaan sesam&merisuolan makuisena. Syön näitä valehtelematta melkein joka ikinen ilta, tälläkin hetkellä... Olin erittäin onnellinen, kun löysin loppukesästä mega-kokoisen pussin näitä. Järkevämpää ostaa megapussi kuin useita pikkupusseja. Melkein jokaisella kauppareissulla tällänen pussi lähteekin ostoskoriin... Nää on vaan superhyviä.
  Liike
Tätä teemaa varten mulla oli alunperin aivan toiset suunnitelmat, mutta täysin sattumalta samassa hetkessä orava juoksentelikin ohitse ja sain siitä hyviä kuvia, joten suunnitelmiin tuli muutos. Itseasiassa tää on paljon hauskempi kuva, kuin mitä alunperin olin ajatellut. Kyseinen orava muistuttaa jossain määrin kengurua loikkaamassa.
  Valo
Pimenevissä syysilloissa ei oo kovin montaa positiivista asiaa. En tykkää pimeydestä sinänsä, mutta jos ei olis pimeää, valot ei erottuis niin hienosti. Olis hölmöä polttaa kynttilöitä, kun olisi niin valosaa, ettei niitä edes erottais. On ihanaa kun saa pitää jouluvaloja päällä ja ne valaisee tunnelmallisesti koko kodin. Se on kivaa pimeydessä. Mutta pimeys ilman valon häivähdystäkään ei ole hyvä. Valo tekee pimeydestä hyvän.
  Alaviistosta
Joskus tuntee olonsa melko pieneks, kun seisoo suuren puun alla. Mä joskus mietin, että ihminen voi rakentaa korkeita pilvenpiirtäjiä ja torneja, mutta puut kasvaa itse ja mun mielestä se on suurempaa suuruutta, kuin ihmisen rakennelmat.
  Syksyn värit
Tää puu oli ihan älyttömän kauniin värinen. Ihan kuin jokainen lehti olisi erikseen maalattu vesiväreillä eri väriseksi. Värit meni aina oksan pituudelta samassa järjestyksessä. Oksan kärjessä olevat lehdet oli vihreitä, runkoa kohden keltaisia, oransseja ja punaisia. Niin kaunista.
  Mitä ilman en voi elää
Ystävät on asia, joita ilman en voisi elää. Hirvein ajatus ikinä, että olisin täysin yksin. Vaikka ajoittain tuntuukin yksinäiseltä, niin silti tiedän, että ystävät on olemassa.
  Itse tehty
Yksi mun itse tekemistä asioista, joka on jopa mun omasta mielestä todella onnistunut, on pallovalot. Väsäilin näitä pallovalosarjoja viisin kappalein kun olin au pairina. Hostperheen tytöille tein samanlaiset, kuin tässä kuvassa. Nää kiertää mun eteisessä naulakon ja peilin ympärillä. Laitan ne usein iltaisin päälle ja sammutan muut valot eteisestä. Nää on niin tunnelmalliset ja on kivaa myös ajatella, että oon itse tehnyt nää.
  Kolme samanlaista
Kolme samanlaista lintua, jotka jäi parvestaan vähän jälkeen niin, että sain niistä täydellisen kuvan tähän teemaan.
  Käsin kirjoitettu
Yhdellä mun ystävistä on kaunein käsiala, jonka oon koskaan nähnyt. Niin persoonallinen ja kaunis. Mulla ei ikimaailmassa riittäis kärsivällisyys kirjoittaa aina niin kauniisti.
 Kello kuudelta
Kävelin ennen kuutta ympäri Lahden keskustaa Saran kanssa miettien, missä kaikkialla onkaan kellotauluja. Vanhan bussiaseman kello on yhtä ruma kuin Tuomitalon, Sokoksen kello vasta ruma onkin. Hämeenkadun ja Rautatienkadun risteyksessä on kello, joka on hieman edes persoonallinen. Seisoskeltiin tämän kellon edessä muutama minuutti, kunnes viisari heilahtais tasan kello kuuteen. Odottaessa huomasin, että Rautatienkadulle on ripustettu jouluvalot!! Ne ei tietenkään olleet päällä, mutta tulin iloseks jo siitä, että ne oli laitettu paikoilleen ja varmasti jo viimestään marraskuussa ne sytytetään. Kun viisari heilahti tasaan ja olin ottamassa kameralla kellosta kuvaa, samalla hetkellä jouluvalot syttyivät päälle! Tässä kuvassa jouluvalot itsessään ei pääse ominaisuuksiinsa, koska pääpointti oli nyt kellossa, mutta ujutin ne silti vähän näkymään taustalla. Rakastan jouluvaloja.

Toivottavasti tykkäsitte tästä postauksesta! Käykää kattomassa myös muiden Blogitiimi-tyttöjen blogeista heidän 15  kuvaa näistä samoista teemoista:

lauantai 2. syyskuuta 2017

Blogitiimi - Elämäni 5 saavutusta

 Syyskuun Blogitiimi-postauksen aiheena meillä on oman elämän saavutukset. Asiat, joita ollaan saavutettu ja joista ollaan ylpeitä. Mä ajattelin aluksi, että "kyllä mä viisi saavutusta keksin", mutta nyt kun aloin vakavasti ajattelemaan, että mitkähän ne viisi saavutusta voisi olla, tulikin aikamoinen black out. Mitä ihmettä mä olen muka saavuttanut elämässä? En mitään?

Mun saavutus-listaan ei valitettavasti voi kirjoittaa mitään ylioppilastutkintoa tai muutakaan koulusta valmistumista. Tän ikäisenä varmaan juuri koulusta valmistuminen on yks niitä suurimpia saavutuksia. Oli se sitten lukio, ammattikoulu tai vaikka yliopisto. Ehkä oma asunto, oma lapsi, unelmien työpaikka tai vaikka jossain urheilulajissa pärjääminen. Tässä vaiheessa ajatuskehää alkaa iskemään jo epätoivo. En mä ole saavuttanut mitään.
 Mutta tarviiko niiden saavutusten aina olla todella suuria? Tai mustaa valkoisella? Tarviiko saavutuksen olla ylipäätään jotain yleisesti tosi arvostettua, että siitä vois itse olla ylpeä? Mun mielestä ei. Mä voin olla ylpeä jostain asiasta, jonka mä olen saavuttanut, vaikka yleisesti sitä ei pidettäisi kovin merkityksellisenä. Tai että joillekin se olis itsestäänselvyys. Jos se ei ole ollut mulle itsestäänselvyys, vaan mun on pitänyt tehdä jotain sen eteen, että oon saavuttanut kyseisen asian, silloin saan olla siitä ylpeä.

Mun ensimmäinen saavutus, jonka haluan tähän postaukseen kirjoittaa, on ehdottomasti mun au pair -aika Tukholmassa. Mä olin haaveillut siitä kauan, mutta en olis ikinä uskonut, että joskus oikeasti mä olen au pair. Se vuosi oli ehdottomasti mun elämän parasta aikaa. Asuin Ruotsissa, sain puhua ruotsia, sain olla lasten kanssa, musta tuli osa perhettä jota rakastan edelleen, sain ihania ystäviä ja mä selvisin siitä kaikesta, mikä oli tuntunut mahdottomalta. Vaikka mua epäiltiin, että pärjäänkö mä, käskettiin miettimään mitä tehdä jos en pärjääkään, niin mä selvisin. Ja oon siitä ihan hiton ylpeä! Ja myös erittäin kiitollinen ja onnellinen, että mä uskalsin lähteä, mä olin "maailman paras lastenhoitaja" (hostperheen tyttöjen sanoin), mä sain toteuttaa kaikkia askarteluideoita ja leikkejä lasten kanssa, opin puhumaan luontevasti ruotsia ja jokaikinen siellä vietetty sekunti tekee mut edelleenkin niin onnelliseksi. Se kaikki on mun suurin saavutus.
 Au pair -ajan jälkeen mun suurimpia saavutuksia on opiskelu. Mä en ole valmistunut, enkä vielä valmistumassakaan, mutta jo se että mä sain opiskelupaikan mun lapsuuden haavealalta, on saavutus. Mutta ennenkaikkea se on mulle saavutus, että mä olen käynyt tätä koulua yli 8 kuukautta. Mä oon ollut jokaikisellä lähiopetustunnilla paikalla, oon tutustunut ihaniin ihmisiin ja saanut uusia ystäviä, oon uskaltanut ylipäätään olla niin isossa ryhmässä ja mulla on todellakin haaveena valmistua lastenohjaajaksi ensi vuonna. Viime vuodet mun koulunkäynti on keskeytynyt aina syystä tai toisesta, mutta nyt mä opiskelen täysin samassa tahdissa kuin kaikki muutkin, enkä toivo että mikään tulee esteeksi mun valmistumiselle aikataulussa. Se on saavutus.

Ennen kuin mä lähdin au pairiksi, mä pelkäsin tosi paljon koiria. Oon pelännyt ihan lapsesta asti, eikä aiemmin koiran rodulla, värillä, koolla tai edes käytöksellä ollut mitään merkitystä siihen, kuinka paljon mä sitä pelkäsin. Pelkäsin kaikkia koiria. Mutta koska mun hostperheellä oli koiranpentu, jonka hoito kuului päivisin mun vastuulle, niin auttamatta oli vähän totuteltava koiriin. Kyseinen hauveli ei ollut helpoimmasta päästä, ja vaikka siihen ajoittain meinas hermot mennä totaalisesti, mä en oikeastaan koskaan pelännyt sitä. Ihan ekoina viikkoina saatoin olla hieman kauhuissani, kun se riehaantui ja haukkui, puri eikä rauhottunut millään. Mutta meistä tuli kavereita. Viimesenä iltana se koira nukkui mun päällä sohvalla, ja mulle tuli ikävä sitä koiraakin, kun palasin Suomeen. Puoltoista kuukautta sen jälkeen meille muutti samanrotuinen koiranpentu, enkä mä tietenkään ole pelännyt Islaa sekuntiakaan. Islan ja Ruotsin koiran jälkeen mun koirakammo on laantunut merkittävästi. Edelleen arastelen isoja ja tietynrotuisia koiria, mutta harvemmin pelkään mitään koiraa enää kuollakseni. En pelkää, että nyt se raatelee mun elävältä tai haluaa purra mun käden irti. Se on myös saavutus, ja se helpottaa kyllä elämää, koska koiria on kaikkialla.

Mä koen, että mulle on myös saavutus, että oon matkustellut viimesen parin vuoden aikana tosi paljon. Tiedän, että jotkut reissaa vielä enemmän ja kauemmas, mutta nyt puhutaankin mun saavutuksista. Vuonna 2015 mä kävin 2 kertaa Tallinnassa, Kreetalla ja muutin Ruotsiin. Vuonna 2016 mä asuin edelleen Ruotsissa, kävin Maltalla, Tallinnassa ja pikavisiitillä Tukholmassa. Tänä vuonna mä oon käynyt Lontoossa, Tukholmassa ja kiertänyt seitsemässä eri Ranskan kaupungissa. Se tekee yhteensä 10 ulkomaan matkaa. Oon lentänyt tänä aikana myös enemmän kuin ikinä, 19 kertaa. Aikaisempina vuosina oon matkustanut korkeintaan kaks kertaa vuodessa tyyliin laivalla Tallinnaan tai Tukholmaan. Mutta ei siinäkään ole mitään väärää, Tukholmassa varsinkaan. Mutta mun saavutus on se, että oon nähnyt parin vuoden aikana tosi paljon maailmaa. ("tosi paljon" taas suhteutettuna vaan mun elämään) Musta on hienoa nähdä erilaisia maita ja kaupunkeja, matkustaminen avartaa. Siks oon mielestäni saavuttanut matkustamisella jotain, koska pelkästään Suomessa olemalla multa olis jäänyt paljon näkemättä ja kokematta.
Konkreettisella tasolla ulospäin tää viimenen saavutus ei ehkä juurikaan näy, mutta henkisesti mun pään sisällä tää on vaikuttanut valtavan paljon. Oon oppinut tuntemaan itteäni, ja tutustumalla itteeni, oon oppinut myös ymmärtämään mun elämää ja tapahtumia ihan eri tavalla. Kaikki asiat on saaneet ihan uusia merkityksiä, osaan arvostaa myös asioita, joilla ei ollut aiemmin merkitystä. Oon oppinut puhumaan asioista, oon saanut sanottua asioita ääneen, käsiteltyä niitä ja kun on saanut menneisyyden jollain tasolla hallintaan, niin on mahdollisuus miettiä tulevaisuuttakin. Oon löytämässä pikkuhiljaa mun elämälle jotain ihan oikeeta suuntaa. En uskalla ajatella liian pitkälle tai liian suuria asioita, mutta pikkuhiljaa. Vielä ei ole läheskään "valmista", vaikka ei kukaan ihminen koskaan olekaan valmis. Mutta mä olen löytänyt keinot päästä elämässä eteenpäin. Pikkuhiljaa mun sisällä syttyy pieni toivonkipinä siitä, että ehkä mun elämästä voi tulla oikeesti jotain. Ja se on ihan äärettömän suuri saavutus mulle. Koska jos se on saavutus, että mä ylipäätään hengitän, elän ja olen, niin on valtava askel, että se ei tunnu enää vastenmieliseltä tai väärältä. Oon saavuttanut sen, että haluan elää.

Kun laskee omaa vaatimustasoa siinä, että mikä onkaan mulle saaavutus, niin alkaahan niitä tulla mieleen enemmänkin. Oon saavuttanut elämässä sen, että mulla on ympärillä ihania ystäviä, jotka on oikeesti mun ystäviä. Mun rakkain ystävä ei lähde minnekään, vaikka välillä oon itkien pyytänyt sitä, että sen pitää vihata mua ja jättää mut yksin. Se jos mikä on tosiystävyyttä, josta mä olen ylpeä. Oon ylpeä siitä, etten oo värjännyt hiuksia vuoteen ja 9 kuukauteen. Se on saavutus, koska vanhoja postauksia lueskelemalla selviää äkkiä, että ennen hiustenvärjäys oli mulle melkein arkipäivää. En oo koskaan rikkonut mun puhelimen näyttöä, suojalasikalvo on mennyt pienelle särölle kerran, mutta puhelinta en oo hajottanut. Sekin on saavutus, koska kyllä niitä sirpaleisia puhelimen näyttöjä näkee lähes päivittäin. Onhan sekin toisaalta saavutus, ettei mun hampaissa ole vielä 22-vuotiaanakaan yhtäkään reikää.

Elämä on oikeestaan täynnä saavutuksia. Eikä mikään saavutus ole liian pieni, etteikö siitä sais olla ylpeä. Jokainen on saavuttanut jotain elämässään, ihan varmasti. Vaikka suurimmat haaveet, unelmat ja tavoitteet olis vielä toteutumatta, niin silti jokainen päivä lähempänä suurta unelmaa on saavutus itsessään. Tärkeintä onkin, että ei saa koskaan luovuttaa, jos haluaa saavuttaa jotain.
Käykää lukemassa myös muiden tiimiläistä blogeista, mitkä viis asiaa on heidän saavutuksiaan!

torstai 24. elokuuta 2017

sommaren 2017

 Mun kesä 2017 on ollut hyvin erilainen kuin viime vuosien kesät. Aiempina kesinä mä en oo joko tehnyt yhtään mitään, tai en juuri mitään mainittavan arvoista. Tää kesä on ollut täynnä ohjelmaa ja tekemistä! Ajoittain niinkin paljon, ettei lomafiilistä oo ehtinyt ollakkaan. Kuvamateriaalia on silti kertynyt ihan naurettavan vähän. Siks epäröin tän postauksen tekoa, koska ei mulla ole mitään kivoja kesäkuvia, varsinkaan semmosia mitä en olis jo julkaissut... Muutama kaverikuva kuitenkin löytyy, joten niillä on tämä postaus kuvitettu!

Virallisesti alotin mun kesän siitä, kun koulusta alkoi kesäloma 22. toukokuuta. Seuraavana aamuna mä lähdin viikoksi Tukholmaan. Olin ensin mun hostperheen luona, näin Juliaa ja viikonlopun vietin mun kummeilla. Siitä viikosta tuntuu olevan jo ikuisuus, onhan siitä kolme kuukautta jo aikaa, mutta silti kesäloman ensimmäinen viikko oli kaikista paras. Olisin voinut jäädä Ruotsiin koko kesäksi... Siitä viikosta voi lukea lisää tästä postauksesta (klik).

Ruotsi-viikon jälkeen näin kavereita, hoidin lapsia ja hain töitä. Kesäkuun 11. päivä hyppäsin bussiin kohti Tamperetta, meillä oli Blogitiimin tyttöjen kanssa luvassa ensimmäinen tapaaminen. Valitettavan moni ei kuitenkaan päässytkään paikalle, mutta Jennyn ja Kristan kanssa meillä oli hauska picnic ja puhuttavaa riitti!
 Kesäkuun puoliväli oli kiireistä aikaa. Näin kavereita, hoidin lapsia, mutta kävin myös elämäni ensimmäisessä työhaastattelussa ja pakkasin Ranskan matkaa varten. Työhaastattelua jännitin tosi paljon, onneks ihana Merituuli auttoi valmistautumaan siihen, ja ilmeisen hyvin se kuitenkin meni lopulta, koska sain töitä. Ensimmäinen työpäivä olis Ranskan reissun jälkeen.

Ennen varsinaista Ranskaan lähtöä, pakkasin matkalaukun jo torstaina, koska perjantaiaamuna lähdin bussilla Helsinkiin Camillan luo. Vietettiin Camillan kanssa ihana kesäinen viikonloppu, maanantaina iltapäivällä suuntasin Maijan luo yöks. Ilta meni fiilistellessä tulevaa matkaa, pakattiin Maijankin tavarat mun matkalaukkuun, että selvittäisiin vähemmällä raahaamisella. Tiistaiaamuna me seistiin täpinöissämme Helsinki-Vantaalla ja lennettiin Ranskaan. En aio tässä sen enempää kertoa siitä seikkailusta, koska varsinainen tekstimuodossa oleva matkakertomus on vielä tulossa. Matkavideot on kuitenkin jo blogissa ja Youtubessa, niistä pääsee aika hyvin sisään siihen matkafiilikseen! Ensimmäinen osa (klik) ja toinen osa (klik).
 Kun palasin Ranskasta takaisin Suomeen, tiedossa ei ollut ihania lomapäiviä tai rentoa kesäfiilistelyä. Mun elämässä tapahtui muutama suuri muutos, joista käytännön tasolla suurin oli töiden alkaminen. Kesäkuun lopussa käänsin aika extreme-tyylillä mun unirytmin päälaelleen. Olin tottunut siihen, että meen aamuyöllä nukkumaan ja herään sitten kun jaksan. Töiden alkaessa olikin herättävä 04:00 tai 04:30 aamulla, ja oli pakko mennä ainakin 6 tuntia aiemmin nukkumaan normaalista unirytmistäni poiketen. Mutta mä onnistuin siinä, ihme kyllä.

Mä olin siis töissä hyllyttämässä kahdessa eri hypermarketissa. Työt alkoi aina viimeistään 06:00. Lähdin pyöräilemään viiden ja puoli kuuden välillä. Pääsin aika äkkiä jutun juonesta kiinni, vaikka alussa tulikin päivittäin eteen erikoistilanteita, jolloin en tiennyt mitä tehdä. Jos tuli joku uusi tuote tai kuormasta oli mennyt jotain rikki, alussa mulla ei ollut hajuakaan mitä niille tehdään. Pikkuhiljaa sellaset tilanteet väheni, enkä enää edes muista koska viimeks en olis osannut jotain juttua tehdä omatoimisesti, ilman että täytyy kysyä muilta apua. Mä tykkäsin siitä työstä ihan ensimmäisestä päivästä lähtien tosi paljon! Se oli oikeesti kivaa, ja vaikka sinänsä sama kaava toistuukin joka päivä, niin eri päivinä tulee eri tuotteita ja se tekee siihen vaihtelua. Tutustuin myös mun työkavereihin, muutaman kanssa tultiin tosi hyvin juttuun ja yhden kanssa pidetään varmasti jatkossakin yhteyttä.

Imperfektien käytöstä saattanee joku päätelläkin, että mä nimenomaan olin töissä, mutta huomenna on itseasiassa mun viimenen työpäivä. Olis ollut mahdollisuus jatkaakin töitä, mutta valitettavasti opiskeluaikataulujen kanssa se tulis olemaan mahdotonta. Vähän haikein mielin meen huomenna töihin, koska oon tykännyt olla siellä niin paljon. Mutta vaikka se on ollut tosi kivaa työtä, niin en voi kieltää, etteikö se olis ollut myös tosi rankkaa. Aamuneljän herätykset ei oo mulle mitenkään luontaisia, iltaisin oon ollut tosi väsynyt, ja onhan kuorman purkaminen myös fyysisesti rankkaa. Mulle tästä on kyllä jäänyt päällimmäiseksi hyvä fiilis, mutta nyt on aika palata vaan täyspainosesti opiskelun pariin.
 Töiden lisäksi mun heinäkuuhun on mahtunut muutakin. Oon edelleen nähnyt paljon kavereita ja tavannut myös uusia ihmisiä. Täytin myös 22 vuotta, mutta tää kesä oli poikkeuksellinen siinäkin mielessä, etten järjestänyt minkäänlaisia juhlia kellekkään. Synttäripäivä sattui olemaan vapaapäivä töistä, mutta päivä meni hoitaessa asioita, olin lapsenvahtina ja näin illalla Saraa. Pikkuprinsessallakin oli synttärit, mutta tuntuu hassulta sanoa sitä reipasta nelosluokkalaista enää pikkuprinsessaksi. Olin niiden luona yötä ja vietettiin samalla sen 10-vuotissynttäreitä. Mun antama lahja sai ilmeisen monta ihmistä liikuttumaan jopa kyyneliin, mutta sen lahjan tarkoitus olikin olla koskettava, muistuttaa kaikesta mitä ollaan tehty kymmenessä vuodessa ja kertoa kuinka paljon pikkuprinsessaa rakastan.

Näin myös paljon kavereita, ollaan käyty Saran kanssa kuvailemassa, Marin kanssa kävästiin Ikeassa, ainakin Heidin, Tanjan ja Hannin kanssa on tultu istuttua myös satamassa useimmiten jäätelön merkeissä. Tein myös muutaman tunnin pikavisiitin elokuun alussa Helsinkiin Camillan luo. Viime kesänä Isla oli vielä niin pieni, eikä se oikein innostunut uimisesta tai vedestä ylipäätään. Mutta tänä kesänä oon käynyt koirauimarannoilla Islan kanssa moneen otteeseen pulikoimassa, ja Islasta onkin tullut ihan kunnon uimari, joka rakastaa vettä! Se jaksais uida tuntikaupalla ja hakea keppiä uiden, mutta yleensä mun jalat alkaa sinertää jääkylmästä vedestä ennen Islan väsymistä...
Samanlailla kuin määrittelen kesän virallisen alkamisen, niin mun kesä myös loppui virallisesti siihen, kun koulu alkoi 14. elokuuta. Koulun alku ei tuntunut erityisen inspiroivalta tai edes kiinnostavalta, koska lähes kaikki elokuun lähiopetustunnit tulee olemaan kristillistä kasvatusta. Mun rehellinen mielipide on, että ei vois vähempää kiinnostaa, mutta tylsimmistäkin tunneista selviää ihanien kavereiden seurassa. Onneks mukaan mahtuu myös muutamia tunteja kasvatustoiminnan ohjausta ja työssäoppimisinfo-tunteja.

Kaikenkaikkiaan tää kesä on ollut erilainen, kuten sanottu. Lastenhoito ja töissä käyminen on ollut mulle säännöllistä tekemistä, lisäks oon nähnyt tosi paljon kavereita, mikä on tehnyt mut tosi iloseks. Kesä on ollut kiva, koska oon käynyt Ruotsissa ja Ranskassa. Mutta tää kesä on ollut myös tosi rankka, muutenkin kuin töiden osalta. Kaikesta huolimatta kesästä on nyt selvitty, seuraavana olis vuorossa selvitä syksystä. Se tulee olemaan astetta vaikeempaa mulle, mutta mulla on osittain luottavainen olo. Ei ehkä kuulosta erityisen vakuuttavalta, mutta se pienikin luotto selviämiseen on parempi, kuin ei mitään.

Syksystäkin on tulossa hyvin erilainen, kuin aiemmin mun elämässä yhdestäkään syksystä. Opiskelun osalta se tarkottaa mm. sitä, että ihan pian päästään koulunpenkiltä vihdoin oppimaan asioita käytännön työhön. Päiväkotimaailma on epäsuorasti suhteellisen tuttua mulle, mutta mä en oo koskaan ollut töissä päiväkodissa useaa kuukautta. Se jännittää, mutta odotan kyllä ihan innolla etenkin ensimmäistä harjoittelua. Myös yks erittäin suuri muutos tulee tapahtumaan, mutta en koe sitä asiaa sellaiseks, jonka ainakaan tässä vaiheessa haluaisin jakaa blogiin. Se asia saa mut kuitenkin luottamaan siihen, että tästä syksystä selvitään, ja toivottavasti se antaa pikkuhiljaa luottamuksen siihenkin, että selviän myös tulevaisuudessa.

Mutta koska oli tarkoitus kertoa mun kesästä, ja nyt aihe alkaa uhkaavasti kääntyä syksyyn, niin tähän on hyvä lopettaa tää postaus. Toivottavasti teillä kaikilla on ollut ihana kesä!

tiistai 22. elokuuta 2017

FRANCE ADVENTURE #2

Elokuu alkaa olemaan jo lopuillaan ja Suomessa ainakaan on turha haaveilla mistään kesäisistä säistä enää. Onneks mulla on Ranskan seikkailun toinen osa videosta vielä julkaisematta, niin päästään vielä erittäin kesäisiin tunnelmiin!

Ekassa osassa videota seikkailtiin mun pikkuserkun Maijan kanssa Pariisissa ja Montpellierissä. Tässä linkki ensimmäiseen osaan (klik).

Toisessa osassa lähdetään heti aamutuimaan kuuden jälkeen aamulla Montpellieristä kohti Marseillea. Vielä samana aamupäivänä lähdettiin Marseillesta La Ciotatiin, josta iltapäivällä suunnattiin vielä Touloniin. Yhden yön jälkeen Toulonissa matka jatkui kohti Cannesia, josta vielä viimeseen määränpäähän Nizzaan.

Toivottavasti tykkäätte tästä videosta! Tää toinen osa on ainakin mun mielestä kivempi osa, maisemat on kivempia ja etenkin videon loppuosa saa todella haikeena muistelemaan kesäkuuta... Viimenen ilta Nizzassa oli ihanin ilta koko matkan aikana.
Nyt kun videomateriaali on julkaistu, on luvassa vielä tarkempi matkakertomus kuvien ja tekstin muodossa. Niistä yli 900 kuvasta pitää joko karsia aikalailla tai tehdä taas useampi postaus. Mutta kuullaan taas pian, muitakin kuin Ranska-juttuja on luvassa! 

lauantai 5. elokuuta 2017

Blogitiimi - Kateus

Elokuun Blogitiimi-postauksena meillä on mielenkiintoinen aihe käsiteltävänä. Me puhutaan kateudesta. Tunteesta, jota jokaikinen meistä tuntee joskus, mutta josta harvemmin puhutaan. Kaikki varmaan osaa nimetä hyvin nopeasti ainakin muutaman asian, joita itse kadehtii muissa ihmisissä. Mutta kuinka moni tietää mistä paras ystävä tai työkaveri on kateellinen muille? Tai kuinka moni tietää, mistä muut ovat itselle kateellisia?

Mä mietin noita kysymyksiä. Keksin paljon asioita, joista mä kadehdin muita. Pitkän pitkä lista... Mutta kun mietin, mistä joku voisi muka olla kateellinen mulle, en keksinyt mitään. Pitkän pohdinnan jälkeen keksin yhden asian, mistä joku ehkä saattaisi voida mahdollisesti olla ihan vähän kateellinen mulle.

Mä mietin pitkään, millasen postauksen mä haluan tehdä kateudesta. Jäin kuitenkin ajattelemaan noita kysymyksiä niin paljon, että niistä syntyi tän postauksen runko. Mä kerron teille mun pitkältä listalta muutaman asian, joista mä olen kateellinen. Kerron myös, mistä mulle ollaan kateellisia, johon tarvitsin vähän ystävien apua.

Tunnistan itestäni hyvin, että mä tulen helposti kateelliseksi. Kaupungilla näkee paljon ihmisiä, jotka on niin kauniita, joilla on ihanat hiukset ja ihanat vaatteet... Koulussa kadehtii helposti muiden taitoja ja osaamista. Jollain toisella on niin hieno blogi, joku osaa kirjoittaa tosi taitavasti, toinen on erittäin lahjakas valokuvaamaan, kunpa mäkin osaisin puhua kymmentä eri kieltä sujuvasti, olisinpa yhtä rohkea ja uskaltaisinpa sanoa asiat yhtä suoraan. Mutta aina on ihmisiä, jotka on jossain asiassa itseä parempia. Ja jokainen meistä on hyvä jossain, jokaisessa on jotain hyvää.

Tästä tulee itseasiassa aika henkilökohtainen postaus. Vielä vähän enemmän henkilökohtaisempi, kuin mikään aiemmista henkilökohtaisista postauksista.
 Mun kasvojen iho on tosi hankala ja ajoittain huonossa kunnossa, muttei koskaan mitenkään erityisen hyvä. Se on pintakuiva, mutta erittäin rasvoittuva ja mulle tulee helposti epäpuhtauksia. Pahimmillaan en kehtaa lähteä ulos tai nähdä ketään ihmisiä, ellen oo ensin vähintäänkin laittanut peitevoidetta ja puuteria.

Oon niin kateellinen ihmisille, joiden iho on hyvässä kunnossa. Miten helppoa oliskaan, jos iho näyttäis ilman mitään meikkiäkin täydelliseltä? Tai jos ei tarvitsisi valita sen välillä, että rasvaako aamulla rutikuivan ihon ja kärsii kiiltävästä naamasta loppupäivän, vai laittaako vaan meikkiä ja kärsii sitten kuivana hilseilevästä ja kiristävästä ihosta?
 Viimeset 10 vuotta mä olen ollut epävarma omasta kehostani. Välillä se on ollut ihan jees, mutta useimmiten vihaan sitä. Keksin kymmeniä kohtia, jotka haluaisin muuttaa. En oo kohdellut mun kehoa aina hirveän hyvin, enkä oo arvostanut sitä ollenkaan. Se valitettavasti tulee aina näkymään mun iholla. 176cm pituisena oon aika pitkä, mutta välillä koen olevani liian pitkä verrattuna muihin, joskus taas haluaisin olla yli 180cm ja "oikeasti pitkä". Haluaisin olla laihempi ja on surullista muistella niitä nuoruuden laihdutuskuureja, miten paljon aikaa ja energiaa ne söi mun elämästä sillon. En ole edelleenkään yhtään tyytyväinen itteeni.

Kadehdin niitä ihmisiä, jotka rakastaa omaa kehoaan. Tai on edes suhteellisen tyytyväisiä siihen. Olis ihanaa käydä uimarannalla ja ottaa aurinkoa, ahdistumatta omasta ulkonäöstään. Uimahallissakin olis kiva käydä talvisin uimassa. Vois käyttää mitä tahansa vaatteita, eikä tarvis ajatella näyttävänsä hirveältä. Miten kivaa olis joskus olla ajattelematta ollenkaan sitä, näkyykö joku vatsamakkara istuessa tai miltä ylipäätään näyttää.
 Mulla on ollut vauvakuume niin kauan kuin muistan. Jo lapsena mä haaveilin, että haluan omia lapsia nuorena. Mun yks suurimmista haaveista on ollut tulla äidiksi nuorena. Mä rakastan lapsia niin paljon. On ihan sydäntäsärkevää olla 22-vuotias, eikä tässä ole lähivuosina järjellä ajateltuna mitään järkeä tulla raskaaksi. Sydän itkee ja huutaa, että älä kuuntele sitä järkeä. Tän ikäisenä omat kaverit ja kaverin kaverit alkaa saamaan jo perheenlisäystä. Rehellisesti multa meinaa aina päästä itku, kun luen muiden iloisia vauvauutisia. Ne särkee mun sydämen joka kerta, vaikka olisin kuinka onnellinen tulevan äidin puolesta. Toisten lapsia hoitaessa mua erittäin usein luullaan niiden lasten äidiksi, eikä koskaan oo kivaa kertoa sille väärinymmärtäjälle, että "en mä ole näiden lasten äiti, olen vaan lastenhoitaja". Lastenvahtina saan kuitenkin olla lasten kanssa ja se tekee mut kyllä erittäin onnelliseksi. Oma lapsi on vaan sellainen asia, joka tekis mun elämästä kokonaista ja onnellista. En pysty edes ajattelemaan sellaista, etten voisikaan saada omia lapsia. Tuntuu aika henkilökohtaselta kertoa tää asia, mutta se on mun suurin kateuden aiheuttaja.

Mä olen ihan järjettömän kateellinen jokaikiselle äidille ja isälle. Se rakkaus, mitä omaa lasta kohtaan tuntee, on varmasti jotain ihan käsittämättömän suurta ja ihmeellistä. Miten jo raskausaikana äiti oppii tuntemaan vauvaa, tuntee sen potkut ja liikkeet, vaikkei se ole vielä edes syntynyt. Lapsen syntymä on kirjaimellisesti elämän mullistavin kokemus sekä äidille että lapselle. Miten ihanaa on nähdä sen oman pienen vauvan kasvavan koko ajan ja oppivan uutta joka päivä? Se pieni ihme on maailman täydellisin ja kaunein lapsi ja sitä rakastaa ihan koko sydämestään. Ja mikä voi edes tuntua paremmalta, kuin se että oma lapsi rakastaa sua? Nää tunteet valtaa mut joka kerta, kun näen jonkun työntävän lastenvaunuja tai halaavan omaa lastaan tai jonkun lapsen kutsuessaan äitiään... Eli joka ikinen päivä.
 Mulle ollaan joskus kateellisia, kun puhun niin hyvää ja sujuvaa ruotsia. Ei jokainen ihminen tietenkään ole kateellinen siitä, mutta mulle sanotaan usein "kunpa mäkin osaisin noin hyvin!" tai ihmetellään "miten sä oot puhut noin täydellisesti ruotsia?", "voisitsä opettaa muakin?". On sinänsä hassua, että erittäin usein kun joku kadehtii mun ruotsin kielitaitoa, niin se kertoo, ettei itse jaksanut ollenkaan opiskella ruotsia koulussa. Ruotsin opiskelu on kuitenki pakollista, niin jokaisella on hyvä mahdollisuus oppia edes perustason kielitaito! Koska ruotsi ei todellakaan ole edes vaikea kieli, yleensä kyse on vaan nimenomaan siitä, ettei se kiinnosta.

Ruotsin osaaminen on suunnilleen ainoa asia, jossa itsekin myönnän olevani keskiverto-suomalaista parempi. Tiedän, että oon hyvä ruotsissa, koska oon nähnyt sen kielen oppimiseen ihan valtavasti aikaa ja vaivaa! Se on ollut mun tavoite alusta asti, että joku päivä mä puhun ruotsia niin sujuvasti, että mua ei erota enää äidinkielenään sitä puhuvasta. Suomenruotsalaisen/suomenkielisen mielestä kuulostan riikinruotsalaiselta, mutta ruotsalaiset kuulee mun aksentista heti, että olen Suomesta. Mä en oo koskaan hävennyt sitä, että rakastan ruotsia. Kehtaan puhua ruotsia keskellä kaupunkia, vaikka kaikki kattois oudosti. Tavallaan ymmärrän, että jotkut on kateellisia, jos ikää on jo sen verran ettei koulunpenkki enää houkuttele ja ruotsi on jäänyt oppimatta, ja se on jäänyt harmittamaan. Mut ikinä ei oo liian myöhästä!
 Lastenohjaajaksi opiskellessa tätä enää harvemmin onneks kuulee, mutta erityisesti vielä yläasteella sain kuulla mun hyvästä koulumenestyksestä aika paljon kateellisia puheita. Kokeiden palautuksissa sain lähes poikkeuksetta kuulla olevani hikke, ja kun koepaperissa oli ympyröitynä täys kymppi, jotkut saattoi sanoa tyyliin "olipa yllättävää" tai "mitä muutakaan sä olisit saanut?". Toiset sano niitä juttuja ihan hyvällä, toisten äänensävystä kuuli kateuden kilometrin päähän. Jotkut oli myös ihan suoraan ilkeitä. Uskon että myös se aiheutti kateutta, että pärjäsin kokeissa, vaikken lukenut juuri ollenkaan. Saatoin edellisenä iltana tai muutama minuutti ennen koetta selata vihkon läpi! Toiset luki kokeisiin viikkokausia ja sai silti seiskoja ja kaseja. Välillä mua ahdisti se, että sain kuulla piikittelyä mun hyvistä numeroista, joten joskus oon sortunut siihenkin, että vastaan tahallaan kokeessa väärin, etten sais täysiä pisteitä vaikka olisinkin tiennyt oikean vastauksen. Ja joskus taas jos sainkin vaikka ysin ja mua harmitti, niin muut pyörittelee silmiään ja sanoo kyllästyneesti "älä valita, sä saat aina kymppejä".

Mutta en mäkään aina ollut hyvä tai pärjännyt jokaisessa kokeessa tai aineessa. Esimerkiks uskonto on aina ollut se vihoviimenen oppiaine, jossa mulla olis ollut edes mahdollisuutta pärjätä. Vihasin sitä yli kaiken enkä edes tajunnut mitään, eikä mua olis voinut vähempää kiinnostaakkaan. Se ei kiinnostanut peruskoulussa, ei lukiossa eikä tässä kristillisessä oppilaitoksessa varsinkaan, kun sitä tuputetaan joka tuutista. Ja lukiossa mun koulumenestys kärsi, enkä todellakaan ollut enää se kympintyttö, vaan pikemminkin koko arvosanaskaala. Mun pitkän matikan hylätystä kurssista tuskin kukaan on mulle erityisen kateellinen, mutta ruotsi oli lukiossakin kymppiä toisen perään.
Mun omien muistikuvien mukaan tää lettivillitys alkoi mulla 2012. Sitä ennenkin olin aina tykännyt letittää omia hiuksia ja muidenkin jos oli mahdollisuus, mutta mun lettivalikoimaan kuului vaan perusletti ja ranskanletti. Sillon 2012 mä aloin opettelemaan kaikenlaisia erikoisempia lettejä. Tein paljon kavereille lettejä ja harjottelin koko ajan uusia lettikampauksia. Sain kuulla sillon erittäin paljon, että "kunpa mäkin osaisin letittää noin hienoja lettejä". Ja tosi monet sanoo aina edelleenkin, että "miten sä osaat tehdä itelleskin tollasia lettejä?". Suurin osa kai kokee hankalana tehdä lettejä omiin hiuksiin, vaikka saattais osatakin tehdä toisen tukkaan? Erityisesti sitä omien hiusten letitystaitoa kadehditaan mulla paljon. Oon oppinut tekemään itelleni lettejä, koska alkuvaiheessa mulla ei ollut kenenkään toisen päätä, jolla harjoitella lettejä.

Au pairina ollessa mun letitysinto ehkä hieman laski, johtuen siitäkin että mulla oli niin lyhyet hiukset, että niihin oli vaikeaa tehdä mitään. K ja F sai muutaman kerran hiuksiinsa kyllä letit, ja tein mä kaksosillekkin pienet letit otsalle kun ne halusi. Mutta tänä kesänä lettibuumi on palannut! Mulla on joka päivä töissä jonkunlainen lettikampaus ja oon saanut sielläkin kehuja ja ihmettelyä, "miten sä osaat tehdä itelles?". Mun mielestä lettejä on tosi kivaa tehdä, ja on hauskaa keksiä uusia kampauksia ja yhdistellä erilaisia lettejä! Voisin ihan mielelläni letittää kaikkien hiukset, jotka haluaa.
Kun mä kirjotin tätä postausta, mä koin aika tärkeän oivalluksen, jota en oo koskaan ennen tullut ajatelleeksi. Tajusin, että mun on hirveän vaikea ymmärtää miten joku voi olla mulle jostain kateellinen, mutta vaikka omasta mielestäni joku asia, piirre tai taito ei olis mitenkään erityinen tai en edes ite pitäisi siitä, niin silti joku toinen voi olla siitä asiasta kateellinen. Että mua voidaan kadehtia myös asioista, joista mä en ite edes tykkää itessäni. Se oli aika valaisevaa tajuta.

Mun mielestä kateus ei ylipäätään ole pelkästään huono asia. Helposti kateutta pidetään negatiivisena asiana, merkkinä huonosta itsetunnosta ja että sä olet ilkeä ja empatiakyvytön jos olet kateellinen toiselle. Mun mielestä se ei oo aina niin. Löysin artikkelin, jossa kuvataan kahdenlaista kateutta:

"Rakentava kateus on tunne, jossa kateuden piston rinnalla voi olla iloinen toisen puolesta ja saada kenties lisäpotkua tavoitella omia unelmia. Rakentavan kateuden ja ihailun raja on häilyvä.

Tyytymättömyyttä aiheuttava kateus on usein tiedostamatonta. Sen tuntomerkkejä ovat kyvyttömyys nähdä ja arvostaa hyvää omassa elämässä, vaikeus käsitellä vastoinkäymisiä ja menetyksiä, katkeroituminen, epärealistiset tavoitteet ja tarve olla aina paras." (klik)

Oon itekin huomannut, että jos tuun kateelliseks vaikka jonkun blogin upeasta ulkoasusta, niin miksen opettelisi tekemään myös itsekin hienompaa omaan blogiini? Sellainen kateus nimenomaan on ihan hyväksi. Mutta joskus kadehdin kaverin suuria kauniita silmiä, ja koska en voi omia silmiäni suurentaa, niin tuntuu että olen sitten ruma. Silloin pitäis nähdä, että ehkä munkin naamassa on joku kiva juttu, vaikkei mulla olekaan yhtä isoja kauniita silmiä. Ehkä mun silmät onkin kivan väriset?
Kateus ei ole aina huono asia. Ja sitä paitsi, jokainen on kateellinen jostain asiasta toiselle. Voin vannoa, ettei maailmasta löydy ainuttakaan niin omaan elämäänsä ja itseensä tyytyväistä ihmistä, etteikö se olisi mistään kateellinen. Itseasiassa kateuden voi kääntää myös positiiviseks asiaks. Kun kysyin mun ystävältä kateudesta, niin lopulta mä kerroin myös monta asiaa mistä kadehdin häntä. Ja se kaikki mistä mä kadehdin mun ystävää, kuulosti mun ystävän korvaan lähinnä kehuilta!

Loppujen lopuks aika harvat asiat on täysin meidän saavuttamattomissa. Jos on kateellinen toisen taidosta, kuka estää sua opettelemasta samaa taitoa itsekin? Voi olla, että se toinen on jo todella taitava, mutta ei ole mikään mahdottomuus tulla yhtä taitavaksi. Toisaalta esimerkiks ulkonäköön liittyviä asioita on lopulta aika turhaa kadehtia. Onko hyödyllistä kuluttaa aikaa sen murehtimiseen, että ne kaverin silmät on niin paljon isommat ja kauniimmat kuin omat, tai että miksi en voisi olla kymmentä senttiä pitempi? Sen sijaan voi miettiä itsestään hyviä asioita, koska jokaisessa on ihan oikeasti jotain hyvää.

Toivottavasti tää postaus herätti teissä ajatuksia, tätä oli ainakin mielenkiintoista kirjottaa! Käykää lukemassa myös muiden tiimiläisten blogeista tän päivän aikana ilmestyvät kateus-postaukset:

torstai 3. elokuuta 2017

FRANCE ADVENTURE #1

Nyt kun Lontoo-postaukset on viimeistä ostospostausta myöten saatu julkaistua, on aika siirtyä seuraavan matkan muistelemiseen. Siitäkin reissusta on jo melkein 1,5kk, mutta kaikki on vielä tuoreessa muistissa. Oon mysteerisesti vihjannut esimerkiks tässä kesäkuun postauksessa (klik), että jonkinlainen seikkailu olisi luvassa, mutta en oo paljastanut kohdetta. Ahkerimmat seuraajat snäpissä ja instassa on kyllä olleet tietoisia matkakohteesta, mutta blogin puolella se on ollut toistaiseks mysteeri. Nyt on tullut aika tännekkin raottaa vähän mun ja mun pikkuserkun Maijan seikkailusta, kun lähdettiin kiertämään Ranskaa!

Mulla on kahdeksan päivän ajalta yli 900 kuvaa, mutta myös videomateriaalia kertyi yli 3 tuntia. Tarkoitus oli tehdä tästä matkasta video, ja välillä tuntui, että keskityin liiankin ahkerasti videoimiseen, enkä muistanut ottaa joka paikasta edes kuvaa...

Saatte Ranska-postauksetkin tuttuun tapaan muutamassa osassa, koska tätä kuva- ja videomateriaalia on taas sen verran, että yhteen postaukseen sitä kaikkea ei kannata edes yrittää mahduttaa. Tässä ensimmäisessä osassa saatte ekan osan Ranskassa kuvatusta videosta. Tein siitä ensin täyspitkän version, mutta pituutta kun kertyi n. 40 minuuttia, niin päätin et julkaisen sen kahdessa osassa. Tässä vielä linkki videoon, jos jollain ei näy upotus (klik).

Tässä videossa ollaan Pariisissa ja Montpellierissä. Molemmissa oltiin kaksi yötä. Toisessa osassa on loput viisi kaupunkia.


Kuvapostauksessa saatte sitten tarkemman "kirjallisen" matkakertomuksen, mutta julkaisen ensin nää videot. Tai tää ensimmäinen osa onkin ollut jo muutaman viikon Youtubessa, mutta en oo yllättäen saanut aikaseks tehdä postausta blogiin asiasta...

Toivottavasti tykkäätte videosta, ja ootatte innolla lisää Ranska-postauksia! Kuullaan pian